En uskalla mennä vaa'alle.

Olen ahminut aivan hirveitä määriä.. Kontrolli on ollut täysin hukassa, painan varmasti enemmän kuin ikinä. Tunnen kuinka läskini pursuaa joka puoelta, en mahdu vaatteisiini. Ja psykiatrilta ollut yli kuukauden tauko, kivaa että nekin saa lomailla, mutta itse olen vain meinannut hajota tässä välillä, itsetuhoset ajatukset vaan pyöriny mielessä ja olo maailman surkein.

Nyt yritän kuitenkin taas. HALUAN OLLA LAIHA. Tänään olen syönyt aamulla banaanin ja jugurtin ja nyt koulussa kaksi pientä perunaa ja hieman kasviskastiketta ja vähän salaattia (olivat kyllä niin pahoja, ettei paljoa saanut alas).

Tavoitteina tälle päivälle on mennä reeneihin, siivota huone ja olla ahmimatta. Viimeinen on varmasti vaikein. Päätin, että kun taas pääsen psykiatrille, sanon heti haluavani lääkkeet. Jos ne auttaisivat, muuten tästä ei näytä tulevan mitään.

En ole edes jaksanut reenata, ahminut vain. Kisat menneet aivan penkin alle, koska en jaksa juosta. Ja sm-kisat tulossa.. Ei lupaavaa.


Tästä kirjoituksesta tuli nyt todella sekainen, koska on ollut hieman taas taukoa ja kirjoitan koulussa, täällä ei oikein ole rauhaa kirjoittaa (ja toinen toistaan kauniimmat ja laihemmat tytöt häiritsevät myös :\ ). Yritän kirjoittaa huomenna lisää, toivottavasti vielä edes joku seuraa blogiani.

" No one talks to her, she feels so alone,
She’s in too much pain to survive on her own,
The hurt she can’t handle overflows to a knife,
She writes on her arm, wants to give up her life,
Each day she goes on is a day that she is brave,
Fighting the lie that giving up is the way,
Each moment of courage her own life she saves,
When she throws the pills out, a hero is made"

Superchick - Hero


Pidän paljon Superchickin biiseistä. Niissä on hyvää kantaaottavuutta ja todellista asiaa. Suosittelen kuuntelemaan.

hey? anybody there? please..?

Olen yksinäinen. Ymmärsin taas kerran kuinka yksin olen ja kuinka säälittävää se on. Onhan minulla maailman ihanin poikaystävä (mutta suhdetta häiritsee minun osaltani katkeruus Mieheen) ja aivan ihana koira, jota parempaa on vaikea toivoa. Mikä puuttuu? Ystävät! Onhan minulla yksi hyvä ystävä, mutta hän asuu toisessa kaupungissa, jonka vuoksi emme näe kuin reeneissä. Sekin tässä vain haittaa, että reeneissä käyminen on alkanut olla ahdistavaa. Muut tytöt ovat laihoja ja kauniita.. Ja he ovat tiputtaneet minut porukasta. Syitä siihen en ala tässä erittelemään. Eli se siitäkin toivosta.

haluan sellaisia ystäviä kuin muillakin on! he ovat yhdessä usein, tekevät kaikkea yhdessä, puhuvat kaikesta.. Ottavat yhdessä hienoja kuvia ja käyvät shoppaamassa. Ja käyvät kävelemässä (oikeasti, loppu viimein se on välillä raskasta kävellä aina koiran kanssa kaksin tuntien lenkkejä). Olisi ihana jos saisin ystävän, jonka kanssa voisin käydä kävelyillä, juoksemassa, uimassa, pelaamassa ja vaikka missä. Yhdessä laihduttaminen olisi helpompaa.

Masentaa, en voi muuta sanoa. Kiitos syömishäiriö, kiitos vain kun olet ajanut ystäväni pois.

droplet

Päätin muuttaa blogin nimen ja samalla kunnostautua itse kirjoittamisessa. Muutaman viikon ahmiminen nosti painon 68 kilosta takaisin 73... Voitte arvata sitä masennusta. Toinen itsemurha yritys oli äärettömän lähellä, johtuen osaltaan myös urheilumatkasta ja sen tuomista vitutuksista. Tämä nykyinen mieheni onneksi auttoi hetken yli ja selvisin. Mutta täytyy sanoa että alhaalla kävin. Itkin kaksi päivää putkeen ja olo oli maailman tuskaisin. Ja täydellisen henkisen romahduksen takia myös fysiikka petti ja olenkin nyt sitten kipeä. Onneksi nyt muutaman päivän aikana olen saanut painon 72 kiloon.

Ja entäpäs oksentaminen. Olin kutakuinkin 3 kuukautta oksentamatta. Aika hienoa eikö? No ei, ahmin silloin kuitenkin. Nyt kuitenkin oksentaminen on tulossa takaisin. olen oksentanut muutaman kerran tässä lähekkäin, enkä näe mieltä lopettaa ahmimisen iskiessä. Harmittavaa siinä on vain se, että se romauttaa yleiskuntoa ja heikentää näin (urheilu)suoritusta.

Ja vielä Miehestä.. Olen nähnyt hänestä unta nyt jo parina yönä. Eikä se ole kivaa! Viime yönä mies tuli tapaamaan minua ja kertoi kuinka haluaisi että antaisin hänelle anteeksi ja palaisimme yhteen. Inhottavin kohta olikin nyt se, että jouduin taistelemaan itseni kanssa. Ilahduin suuresti tästä ja olin aivan onnessani. MIES haluaa minut takaisin! Hänen palvova katseensa ja kaikki.. Se sekoitti minut. Mutta sitten mieleeni palasi nykyinen mieheni. Hän on ihana täydellinen ja hyvännäköinenkin (joskaan ei yhtä lihaksikas ja hyvinpukeutuva kuin Mies, mutta luonteeltaan aivan toista maata! Hän kertoo rakastavansa ja haluaa olla koko ajan lähelläni ja koskettaa). Enkä halua pettää häntä. Ikinä. Haluan vain elää hänen kanssaan, sillä rakastan häntä suunnattomasti, eikä kukaan koskaan ole ollut yhtä ihana ja täydellinen ja kiltti minua kohtaan. Silti Mies kummittelee.. Ilmeisesti en pääse siitä ylitse ennen kuin pääsen sanomaan hänelle muutaman valitun asian. Ja sen voin tehdä vasta kun olen laiha.. Ja taas otettiin laihtumisessa takapakkia, eli jeejee, kaikki lykkääntyy. Voi hitto.

Toinen mikä minua on harmittanut (oikeastaan todella paljon enemmänkin kuin harmittanut) ovat ystävät. Olen hukannut heidät. Syömishäiriön myötä olen karkottanut puolet ystävistäni ja melkein kaikki kaverini. Nyt tunnen itseni yksinäiseksi, suunnattoman yksinäiseksi. Erityisesti sen jälkeen kun eve lopetti yhteydenpidon. Siitä olen sanoinkuvaamattoman surullinen. En tiedä mikä hänelle tuli, mutta enää hän ei vastaa soittoihin, puheluihin, eikä ovella käydessäni avaa ovea. Mitä voin enää yrittää?

Olisi ihana saada läheltä lisää ystäviä, jotka ymmärtäisivät, joiden kanssa voisi puhua ja joiden kanssa voisi tehdä kaikkea mukavaa yhdessä. Ja bonusta olisi lenkkiseura. Myös ihan ulkoiluseura olisi mahtavaa, esimerkiksi koiran kävelytykseen juttukaveriksi.


Onko Tampereella ketään, joka kaipaisi samaa?

Hey dad
I´m writing to you
Not to tell you
That I still hate you
Although I do
I wanna ask you
How you feel
And how we fell apart
How this fell apart

Are you happy out here
In this great wide world
Do you miss your little girl
I guess not
How do you sleep at night
Do you even wonder if I´m alright
Well I can tell you that it´s hard to survive

It´s been a long hard road without you by my side
Why weren´t you there the night that I cried
You broke your child for life
I remember the days you were a hero in my eyes
But those were just a long lost memory of mine

The days I spent
Were full of hate
I was so angry
And I admit that I´m still
The scars run deep inside
There´s things I´ll take
To my grave

Maybe this is the time you´ll wake up
But you know what
It´s too late
A way too late
You take a step to me
I´ll take two steps away from you

I found you.

Löysinkin täältä vaa'an! Se oli vain niinkin omituisessa paikassa kuin eteinen. Vaaka oli melko vanhanaikainen, eikä sillä tarkkaa lukemaa saanut (ei ollut mikään digitaalinen vaaka), mutta jotain suuntaa-antavaa ainakin. Eli eilen aamulla paino oli n. 68kg! Ei huonosti, alempana kuin mitä se on ollut viime lokakuun. Harmittavaa vain on, että sain kurkkuni kipeäksi viime viikonloppuna ja se pakotti minut pitämään taukoa reenaamisesta. Onneksi kahden päivän levolla kurkku asettui ja pääsin jatkamaan reenaamista. Nyt kuitenkin olen joka yö taistellut sitkeän limaisen yskän kanssa, joka pahenee yö yöltä. Siispä taas ohjelmaan lepoa, sillä ei taida reenaaminen tässä auttaa. Otan ainakin tämän päivän iisisti ja ehkä seuraavankin, ja katson sitten onko yskä helpottunut.

Olen syönyt nyt jo ainakin viisi päivää oikein! Aika hienoa sekin. Ensimmäisenä tavoitteena on syödä viikko hyvin, sitten viikko ja 3 päivää ja sitten taas yhteensä se kaksi viikkoa. Jos kaksi viikkoa saan syötyä oikein repsahtamatta kertaakaan, ruvetaan olemaan aika vahvoilla. Painossahan laitoin välitavoitteeksi 67kg. Viimeksi painoin sen verran viime elokuun alussa! Eli aika hienoa olisi päästä siihen painoon takaisin ja varmaan tällä menolla jo ennen elokuuta. Seuraava välitavoite olisikin sitten 65 kiloa (kuulostaapa ihanalta lukemalta!). Tällä hetkellä olen muuten laihduttanut jo 7 kiloa pois, aika upeaa. Vielä 11 lisää ja se on siinä.

Näin viime yönä painajaisia Miehestä. Tai enpä tiedä olivatko ne painajaisia, sanon vaan niin, ehkä ne olivat enemmänkin ihanaa unta.. Mies ilmestyi unessa paikkaan, jossa olimme kavereiden kanssa. Hän oli ihana, tosin olin hyvin epäileväinen häntä kohtaan. Lopulta kuitenkin hän sai minua hieman puolelleen, jättäen kuitenkin taas yhtäkkiä unen lopussa. Aika kuvaavaa hänestä. On todella inhottavaa nähdä hänestä unta, mutta taas toisaalta vain haluan nähdä hänet, äärettömän paljon. Mutta, kyllä sekin hetki tulee, 57 kilon kohdalla. Sitten katsotaan kuka on meistä se heikko ja kuka on pystynyt vaikka mihin! Siinä vaiheessa voisi kysäistä olenko yhtään muuttunut, mitä nyt vaivaiset 18 kiloa poissa.
(Säälittää välillä itseäkin huomata, kuinka katkeraksi olen tullut hänen takiaan.)



Mutta yritän jatkaa hyvällä linjalla, voimia muillekin, jotka taistelevat painonsa ja syömishäiriöiden kanssa!

Anteeksi.

Anteeksi. Anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Olen ollut poissa pitkään, liian pitkään. Kerron teidät tilanteen tasalle:

Olen päässyt jo psykiatrille asti. Hänen kanssaan neuvottelimme viime perjantaina ensimmäistä kertaa hoitoni aloittamisesta. Hän oli muuten samaa mieltä siitä asiasta, ettei minun ole hyvä olla kotona, että olisi parempi jos voisin asua muualla (kerron ehkä lopussa tai toisessa kirjoituksessa ahdistuksesta, joka minut kotona valtaa). Hän mietti tilannettani ja pohti jos alkaisimme toimia Dr. Christopher Fairburin Overcoming Binge Eating -kirjan hoitosuunnitelman mukaan. Ja saisin lääkkeet. Voi sitä taikasanaa! Lääkkeet. Eikö kuulostakin hienolta? Jotain, joka oikeasti toimisi, oikeasti vaikuttaisi, jotain, joka ei olisi kiinni minusta itsestäni. Ongelmanihan ei oikeastaan ole oksentaminen. Voisin lopettaa sen koska tahansa, ei se ole minulle välttämätöntä (olenkin ollut nyt n. 1,5kk oksentaen vain kerran koko aikana). Se on vain niin etten pysty olemaan ahmimatta. Oikea ongelmani on siis BED. Oksensin ja oksennan vain ja ainoastaan siksi, että koen itseni huonommaksi ihmiseksi silloin kun olen ahminut, mutten oksentanut, kuin jos ahmin ja oksennan. Mutta aina sitä ei vain jaksa, sillä fysiikkaa rupeaa pettämään, siksi oikeastaan olen sitä nyt lopettanutkin. Ja jotenkin minua alkoi inhottaa itseni, kun oksentamisen jälkeen halusin vain ahmia uudestaan. Sehän tulee kalliiksikin! Ja vanhemmat huomaavat kun sellaisella syötöllä ruokaa katoaa.

Ne jotka eivät ole koskaan tuosta ihmeellisestä kirjasta kuulleetkaan, niin kirja on amerikkalaisen sedän kirjoittama, suunnattu collegessa opiskeleville tytöille itseparannusoppaaksi ja parantumissuunnitelma etenee askelittain (step 1, step 2..). Ohjelma oli mielestäni muuten ihan hyvä, mutta yksi kohta sai minut suuren inhon tunteen valtaan. "Stop dieting!" EN IKINÄ! En varmasti lopeta laihduttamista, sillä haluan päästä ihannepainooni (57kg). Vain silloin pääsen takaisin onneen, joka minulla silloin oli. Haluan vain tuohon 57 kiloon, en sen vähempään, se riittää. Haluan vain päästä niihin ihaniin mittoihin, jotta voin hyväksyä itseni ja saada ystäviä. Nyt häädän ihmiset ympäriltäni, enkä pysty olemaan kauniiden naisten seurassa. Tunnen itseni niin huonoksi, en vain kestä sitä. Ymmärrätte varmaan tämän tekevän ystävien pitämisen ja ystävystymisen vaikeaksi.

Painoin pahimmillani sen 75 kiloa. Laihduin parhaimmillani 68.8 kiloon. Ensin en sitä sen kummemmin huomannut, ei kuusi kiloa tuntunut näkyvän, mutta vaatteet kertoivat totuuden. Farkut mahtuivat paremmin päälle ja tuntuivat huomattavasti mukavammilta, myös muut vaatteet tuntuivat ja näyttivät paremmilta. Mutta, kuten syömishäiriössä yleensä, en todellakaan ole pystynyt jatkamaan laihtumistani suoraviivaisesti. Minulla on jaksoja jolloin syön hyvin ja elämä on ihanaa, mutta sitten toisaalta on niitä vaiheita jolloin vain ahmin, itken ja haluan tappaa itseni (viiltelyn olen jättänyt, sillä kesällä sitä on hankala peitellä). Viimeisimmän ahmimisputken jälkeen painoni oli 71.3kg. Sitten söin päivän kunnolla: 70.6kg. Tällä hetkellä en painoani tiedä, koska lähdin kotoa Jyväskylään poikaystäväni mukana asumaan muutamaksi viikoksi. Teen täällä samalla myös töitä. Oikein syöminen tuntuu myös helpommalta ja olenkin muutaman päivän syönyt taas kivasti. Harmittaa vain kovasti, ettei täällä ole vaakaa. En voi millään tietää paljonko painan. Käyn kuitenkin seuraavana viikonloppuna kotona hakemassa rullaluistimet ja ihanan koirani! Että jotakin voi olla näin kova ikävä (poikaystävän lisäksi)! Ja samlla pääsen käymään vaa'alla katsomassa konkreettisia tuloksia.

Nyt kuitenkin olen luottavaisilla mielillä painonpudotuksen suhteen ja yritän syödä riittävästi (n. 1500kcal/päivä), mutta täällä en laske kaloreita kovin tarkkaan. Syön vähän sen mukaan kuinka rankkoja reenejä ohjelmassa on. Koetan myös kirjoittaa useammin, tästä kirjoituksesta tuli aika hajanainen, mutta yrittäkää saada selvää. Toivottavasti kuulen kaikista teistä ihanista lukijoista taas, on todella mukavaa saada kommentteja!

Payback time baby.. But when.

Pahoittelen pitkää poissa oloani ja myös tälläkin kertaa lyhyeksi jäävää kirjoitustani. Välillä tuntui että kaikki onnistuisi, laihtuisin ja vaikka mitä. Painon sain laskettua 69 kiloon jne. Mutta nyt on taas päivä jolloin haluan viiltää haavat käteen ja oikeastaan kuolla. Tuntuu siis melko paskalta.

En tiedä millä tästä pääsisi, lääkkeillä? Hoidossa minua ollaan vain passittamassa ravitsemusterapeutille, en minä sellaiselle halua! Se on turhaa paskanjauhantaa. Tiedän äärimmäisen hyvin kuinka tulisi syödä, en vain PYSTY siihen! Suututtaa tuokin. Mikseivät vain voi päästää psykiatrille määrätä pillereitä ja katsotaan mitä käy. Jos se auttaisi ja selviäisin. Koska muuten en selviä.

Olen jo kaksi pitkää vuotta sinnitellyt näiden hirveiden tunteiden vallassa, elämä on mennyt yhdeksi lankakeräksi, joka on joutunut kissan kynsiin (kissan omistajat tietävät ettei se sen jälkeen oikein ole enää käyttökelpoinen vaan täystuho ja sotkukasa). En todellakaan pysty elämään uutta vuotta tämän mielenterveydenhäiriön vallassa. Se tappaa minut. En kestä sitä. Vuosi on todella pitkä aika, kestänkö oikeastaan edes puolta vuotta? Tuskaa. Liian vaikeaa. Tuntea olevansa täysi nolla, hyödytön, tulevaisuudeton ja LÄSKI.

Ja entäpä mies.. Millon saan tilaisuuteni näyttää hänelle kuinka surkea ja idiootti hän on? Milloin tulee takaisin maksun aika? Näillä kiloilla ei ikinä. Enkä pysty jatkamaan elämääni täydellisesti eteenpäin jolle ole saanut antaa hänelle takaisin sitä mitä hän teki minulle.

Jep jep, olen siis surkea ja nolla. Yritän päivä toisena jälkeen vakuutella itselleni jotain muuta, mutta lopulta kuitenkin tulee se päivä, joka murtaa minut, joka kertoo kuinka surkea ruoan orja olen.

Pause

Pahoittelen pitkää poissaoloani, aika ei vain millään riitä kaikkeen. Koulu hommat pitäisi hoitaa, reenata, uutta huonettani sisustaa ja vaikka mitä.

Tein ennätyksen hetki sitten, laihduin alle 70kilon. Sitten tulikin hirveä ahmiminen ja putki jäi päälle. Nyt kuitenkin olen löytänyt raas itsekurin, eilen vaaka näytti 71,5kg, tänään 70,1kg. Nyt sitten vauhtia rauhallisemmaksi ja yritän hiljalleen tiputtaa lisää painoa, seuraava välitavoite on 67kg.

Pidän kuitenkin nyt pienen tauon bloggauksesta, en halua tuntea huonoa omatuntoa siitäkin etten ole käynytr kirjoittamassa. Palailen kahden viikon päästä kirjoittamaan ja katsotaan olenko saanut koulutyöt siihen vaiheeseen, että pystyn jatkamaan kirjoittamista.


Liikunnan ja ulkoilun täyteistä paria viikkoa kaikille, ja onnea laihtumisyrityksiin!

feeling a bit better?

Tänään on ollut aika kiire päivä, puolittain tarkoituksella, jotten ehtisi syödä. En ole käynyt vaa'alla nyt hetkeen, koska olen ahminut. Huomenna kuitenkin käyn, koska tämä päivä on mennyt hyvin, kaloreja tullut suunnilleen 600. En ole urheillut, sillä ohjelmassa oli lepopäivä ja hieronta. Elän niin suuressa toivossa ettei vaaka näyttäisi kovasti yli 72 kiloa.. Näen yhä silmissäni sen kauniin näyn: 70,9kg, voi se oli ihana hetki.. Nyt kuitenkin yritän ottaa uudestaan kontrollin (monettako kertaa mahdan näin sanoa?) ja uudestaan 70 kiloon ja sen alle. Huomasin että Mies toimii mahtavana motivaattorina. Ennen syömään menemistä kuvittelen jonkin tilanteen, jossa näen Miehen ja olen laiha. Kuvittelen esimerkiksi läpi keskustelun, jonka käymme, kuinka kerron hänelle mitä kaikkea minusta on tullut, mihin kaikkeen olen pystynyt, ilman häntä, vaikkei hän uskonut että pystyisin yhtään mihinkään.

Typerää? Kyllä. Mutta jos tuolla pystyn olemaan ahmimatta niin teen sen. Odotan kuumeisesti tuota tilannetta kun se tulee jonakin upeana päivänä; minä laihana ja Mies näkemässä sen.

Up and down, round and round.

Jotain mihin itse en pysty. Kauneus.


En taaskaan ole kirjoittanut hetkeen, pahoittelen. Kirjoitustauot johtuvat useimmiten huonosti menneestä ajanjaksosta, niin tälläkin kertaa.

Olin taivaissani, olin lenkillä ja juoksu kulki kuin unelma. Suorastaan lensin, en ole koskaan päässyt niin lujaa. Juoksin Miehen talon ohi. Näin hänet ikkunasta, hän istui koneellaan. Päätin juosta mäen takaisin ylös, jotta voisin nähdä hänet vielä toisen kerran, ihan vaikka vain nopeasti.. Otin vedon mäkeen, jonka päällä käännyin ympäri ja lähdin rullaamaan alaspäin. Katsoin miehen ikkunaan, mutta näinkin kolme ihmistä hänen parvekkeellaan, yhden oli pakko olla Mies! Hidastin, näin kuinka hän kääntyi katsomaan minuun päin, käänsin katseeni takaisin tiehen ja kiristin hieman vauhtia, juosten samalla kuitenkin helpon oloisesti ja rennosti. Tunsin itseni niin eläväksi, olinhan laihtunutkin, tunsin itseni kauniiksi hetkellisesti.. Kuvittelin mielessäni mitä Mies mahtoi puhua ystäviensä kanssa, mainitsiko hän edes heille kuka juoksi juuri talon ohitse (seurustellessamme hän ei ollut kertonut edes kenellekkään ystävistään seurustelevansa), entä mitä hän itse mahtoi ajatella! Kysymykset pyörivät päässäni, mutta tyydyin siihen etten saisi niihin vastausta, olin silti äärimmäisen tyytyväinen, hän oli nähnyt minut, minä oli reenaamassa, eli sain aikaiseksi jotain jota hän ei minun uskonut pystyvän.

Mutta sitten.. Tuli 3. päivä. En ymmärtänyt miksi minua himotti niin suuresti ahmia, yritin kieltäytyä siltä, mutta lopulta kuitenkin ahmin. Illalla vasta ymmärsin, että oli kamala, 3. päivä. En ollut valmistautunut siihen, en selvinnyt siitä. Hienot lukemat vaa'assa katosivat, ei enää 70 kiloa, vaan enemmän, ainakin norsun verran. Alkoi taas masentaa. Kevyt ja tyytyväinen fiilis katosi kuin tuhka tuuleen, tilalle tuli epätoivoinen itku, masennus ja viiltely. Yhtenä iltana istuin vain useita tunteja huoneessani itkemässä kuunnellen musiikkia ja viiltäessäni toista kättäni auki, anteeksi jos kuulostan naurettavalta ja teiniltä, oli vain saatava edes hetkellistä helpotusta pahaan oloon. Kipu ja veren näkeminen jotenkin omalla sairaalla tavallaan rauhoittavat. Sillä hetkellä halusin todella vain kuolla. Tuntui ettei apua saa mistään, sitä ei ole, mitään ei enää tule, minua varten ei ole enää mitään, koska en saa olla enää laiha. Tässä kohdassa täytyy kiittää eveä, hänen vistinsä auttoivat tuona hetkenä.

Viikonloppuna juoksin ensimmäiset kotimaan kisani, häviten muun muassa 2 vuotta nuoremmalle. Omasta mielestäni menin ihan hyvin, mutta jos kerran häviän nuoremmalle! Ei herran jestas, kuinka selviän tästäkään.. Tämä päivä alkoi ajatuksella "nyt hallinta takaisin!" jo heti herätessäni. Ajattelin pitkää lenkkiä koirani kanssa ja kaikkea muuta mukavaa urheilua keväisessa ilmassa. Mutta mitä sainkaan kun avasin verhot? LUNTA! Lunta, lunta ja vielä kerran lunta! Sitä oli hurjasti, hurjasti liikaa. Ja siitä päivä kääntyikin ahmimiseksi ja jumittamiseksi. Onneksi sain edes nyt tultua kirjoittamaan, jotain edes tehtynä. Pitäisi lukea erääseen uusintakokeeseen, joka on reilun viikon päästä mutten saa aikaiseksi millään. Haluaisin taas vain hautautua peittojen alle ja nukkua päivien ohi, lopulta nukkua koko vuoden ohi, ja toivoa, että olisin herätessäni laiha. Jollen, niin antaa sitten kaiken samantien olla.

Kertausta

Eli jos tilanteeni on vielä jollekin epäselvä, kerron tässä tiivistetyn version syömishäiriöstäni.

9. luokan kevääseen mennessä olin hieman tukevoitunut, koska kasvuni oli jo loppunut, mutta söin edelleen samalla lailla kuin kasvupyrähdyksen aikana. Olin siis kuitenkin normaali painoinen. Äitini alkoi huomautella minulle painostani ja kielsi ottamasta lisää ruokaa, koska söin hirveästi. Siitä alkoi laihduttamiseni. En todellakaan syytä äitiäni mistään, älkää niin ymmärtäkö. Eihän syömishäiriön puhkeaminen hänen syynsä ole. Olen jo ensimmäiseltä luokalta lähtien tuntenut huonoutta ja kadehtinut laihoja tyttöjä (vaikka olen itse ollut siis normaali painoinen, en lihava, mutten kuitenkaan laihakaan), joten eiköhän tämä ihan omaa syytäni ole.

9. luokan keväällä opettelin oksentamaan. Ajatuksena oli että voin pitää silloin tällöin herkkupäivän, muttei tarvitse lihota kun oksentaa kaiken pois. Eihän siinä mitään pahaa olisi, ajattelin. Mutta kuten bulimkot tiedätte, oksentaminen ja ahmiminen vain herkistää toiselle kerralle ahmia ja oksentaa. Olin 9. luokan ja lukion alun välisen kesän ulkomailla, jossa oksentelin myös silloin tällöin ja jatkoin laihduttamistani. Kevään ja kesän aikana painoni tippuikin suunnilleen 6kg, alkaessani laihduttaa keväällä painoin n. 71,5kg.

Syksyllä jäin kiinni oksentamisesta, joten se oli lopetettava. Aloin syödä äärettömän terveellisesti. Tutkin miten voisin syödä mahdollisimman terveellisesti, mikä olisi parasta ravintoa urheilijalle. Aloin syödä paljon kasviksia ja proteiineja, syöden vain vähän hiilihydraatteja, koska halusin laihtua. Siinä tulikin sitten ortoreksia. Painoni alkoi tippua vielä nopeammin ja syksyllä painoin täydelliset 57kg. Rakastin itseäni, olin kaunis, pystyin mihin vain, olin todella hyvä koulussa, urheilu alkoi ensimmäistä kertaa elämässäni luistaa upeasti, olin yhtäkkiä ikäisistäni seurani paras. Se oli minulle jotain täysin uutta. Elämä on täydellistä laihana. Yhden rankan leirin jälkeen talvella painoni tipahti viikon leirin jälkeen 55kg, mutta nostin sen takaisin 57kg, koska en mielestäni kaunistu yhtään painamalla alle 57 kilon, eikä se edesauta urheilua.

Sitten tulikin joulu.. Sain lahjaksi tuhottomasti suklaata ja minulle tuputettiin kaikkea syötävää ja päiviteltiin kuinka laiha olin. Veljeni antoi minulle lempinimen "silakanruoto" (se tuli ilmeisesti siitä, koska yläkropassani luut näkyivät aika selvästi. Laihtuessani minulta lähtee oikeastaan melkein kaikki rasva yläkropasta, mutta reidet ja perse eivät laihdu niin hyvin, siksi tarvitsee painaa tarpeeksi vähän, että myös jalat näyttäisivät hyvältä). Jatkuva painostus syödä ja lopulta täysi turhautuminen saivat minut maistamaan herkkuja - jestas kuinka hyviä ne olivatkaan, en edes muistanut kuinka ihana niiden maku olisi! En ollut syönyt ainuttakaan herkkua reiluun puoleen vuoteen, ei suoraan sanoen tehnyt ollenkaan mieli edes (kun on ollut tarpeeksi kauan erossa ei oikeasti edes houkuta mitkään herkut, uskokaa tai älkää).

Jouluna alkanut herkutteluni ei enää loppunutkaan. Viikot vierivät ahmiessani, en saanut enää mitään kontrollia itseeni. Elämä meni jyrkkää alamäkeä. Yritin pyytää apua eräältä ohjaajaltamme urheilun puolelta, mutta hän kuittasi asian vain "kyllähän sinä selviät", eikä ottanut asiaa vakavasti (toisaalta, hänellä on omina lapsina vain poikia, hän oli varmasti vaikeana tytön tullessa puhumaan vaikeista asioista). Ahmiminen jatkui, oksensin myös silloin tällöin, mutta pääosin sairastin BED:tä. Lihosin hurjasti. En saanut konrtollia kesälläkään, elämäni oli hirveää, en saanut konrtollia syksyllä, elämäni meni suorastaan helvetiksi. Syksyllä aloin oksentaa enemmän. Puoli vuotta, eli tähän kevättalveen asti, oksentelin 1-4 kertaa päivässä. Oloni oli surkea, jouluna ja uutena vuotena meinasin tappaa itseni, lääkkeet olivat ja pöydälläni, ne olisi vain tarvinnut laittaa suuhun. Jostain syystä en kuitenkaan niin tehnyt vaan jatkoin kituuttamista. Oksensin ja oksensin, en jaksanut enää mitään, aamuisin halusin vain jäädä makaamaan sänkyyn ja illalla kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista.

Sitten hain apua. En koe siitä olleen vielä erityistä helpotusta, mutta juttu onkin vielä melko kesken, odottelen parhaillaan aikaa sisätautilääkärille ja muille jutuille. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen hiljalleen saamassa otteen takaisin. Pahimmillani painoin yli 75kg, mutta nyt, hetken onnistuneen laihduttamisen jälkeen, painoin tänä aamuna 71,3kg! Olin haltioissani. En ole painanut niin vähää ainakaan 4 kuukauteen! Olen sahannut kyllä 72 kilon ja 75kilon välillä, mutten edistynyt. Nyt minulla on vahva luotto siitä, että kaikki menee hyvin ja saan laihduttettua. Tavoite on tämän viikon loppuun mennessä painaa 71kg ja ensi viikon loputtua 70kg ja sitten 69kiloa ja sitten olisi jo ensimmäinen tavoite saavutettu, painaisin alle 70kiloa! Oi se kuulostaisi niin upealta.. Mutta hiljaa hyvä tulee, täytyy vain pitää itsekuri hyvänä. Kesän lopulla tulen toivottavasti painamaan sen täydellisen määrän, 57 kiloa.



Kirjoitin muuten myös hieman lisätietoa tuohon sivulle "tietoa minusta" kohtaan.

Hain sitten jälkiehkäisyn. Menin nolona apteekkiin odottaen vanhoilta tädeiltä järkyttävän pitkää saarnaa kuinka nykynuoriso ei huolehdi ehkäisystä ja mietin jo mielessäni kuinka selitän ettei vika ollut etteikö ehkäisyä olisi käytetty.. Ja kuinka tietysti tämä olisi tapahtunut monen vuoden seurustelusuhteessa jne. Kuitenkin kun astuin apteekkiin niin ensimmäinen täti tuli vastaan ja kysyi iloisesti kuinka voisi auttaa. Hiljaa sopersin että jälkiehkäisyä tarvitsisin ja täti ystävällisesti kertoi minulle että minun tulisi mennä jonottamaan tuohon jonoon ja kertoa asiani siellä. Olin ihmeissäni tädin ystävällisyydestä, mutta vajosin nopeasti takaisin kurjuuteen kun näin naisen, jonka pitäisi palvella minua. Hän oli vanha, eli saarna ja syytökset tulisivat varmasti! Mutta mitä, hänkin käyttäytyi äärimmäisen ystävällisesti ja asiallisesti! Olin ihmeissäni, näinkö helppoa tämä onkin. Kotona otin pillerin ja sitten kaikki olikin ohi, helppoa! Ihanaa ettei elämääni yritetty vaikeuttaa lisää.

Eli kaikki jotka epäilevät pitäisikö hakea jälkiehkäisy vai ei, niin minun puolestani hakekaa ihmeessa! Älkää kärsikö ajatuskierteessä "mitä jos.." vaan hoitakaa asia pois päiväjärjestyksestä, se on niin vaivatonta. Kuitenkaan en todellakaan kehota jättämään ehkäisyä pois, vaan tarkoitan että jälkiehkäisy on äärimmäisen hyvä vahingon sattuessa.

Nyt on kuitenkin pari päivää aivan typerästi, olen syönyt liikaa. En ahminut törkeästi, mutta vähän liikaa kuitenkin. Ja nytkin tekisi mieli mennä syömään, järjettömän paljon. Lisäksi olisi pitänyt alkaa perjantaina lukemaan maanantaina olevaan kokeeseen, enkä ole edes aloittanut! Ja koe on vielä aineesta, jonka olin ajatellut kirjoittaa.. Joo terve. Ei tässä muuta enää voi sanoa.

Onneksi en kuitenkaan ole vain maannut x:nä selällään läskistelemässä, vaan olen siivonnut huoneeni, kaappini ja poistanut vaatteet, joita en enää käytä (jos olisitte nähneet kuinka järkyttävään kuntoon olin huoneeni päästänyt niin ymmärtäisitte kuinka suuri työ se oli ;D). Lisäksi sain maalattua ison huoneen seinät talomme alakerrassa, saan oman huoneeni siihen! Vihdoinkin isompi huone ja ennen kaikkea omaa rauhaa. Ei vaan, huijasin. Ennen kaikkea kaukana keittiöstä.

Ajattelin kertoa miehelle tässä lähiaikoina ongelmistani. Sillä en koe reiluksi että käyttäydyin välillä todella kummallisesti ja hän luulee, että on itse tehnyt jotain väärin. Ja parempi hänen on tietää ettei kuvittele minusta liikoja ja ehdi jopa rakastua tai mitään pienempääkään.. Sillä kokisin, että huijaisin häntä. Olen alhainen olio, sillä minulla on syömishäiriö. Oksennan, itken vähän väliä turhista asioista, olen ahdistunut. Ei hänen tarvitse sitoutua katsomaan minua päivästä toiseen jollei tiedä mitä saa. Ajattelin esittää asian niin, että annan hänelle mahdollisuuden lähteä kaikesta tästä pois heti jos haluaa. En loukkannu, hän saa lähteä ihan täysin heti jos haluaa, ilman mitään seuraamuksia.

Saahan viallisen tuotteenkin palauttaa kauppaan.

Baby news - or not!

Alkuun hieman unelmoitavaa.




Tänään asiat tuntuivat aluksi onnistuvan. Minulla oli koe, jossa pelkäsin epäonnistuvani täysin, tullen kuitenkin kokeesta hymy huulillani ja melko varma, että numero olisi ainakin yhdeksän. Kouluruokailu onnistui hyvin, söin todella paljon salaattia ja sopivasti (äärettömän hyvää) kasvisurokaa. Koulusta kotiin tullessani päätin käydä miehellä. Ja muistakaa ero, mies on nykyinen ihan mukiinmenevä poikaystäväkanditaatti ja sitten taas Mies on ääliö, joka aiheuttaa minulle edelleen käsittämättömästi tuskaa. Mutta kuitenkin, menin käymään miehellä, koska hän oli lähdössä viikonlopuksi kotikaupunkiinsa. Päädyimme niin sanoakseni peittojen alle, olemme kuitenkin jo niin läheisiä, ettei tämä ole mikään kerran juttu jos sitä ajattelette, lähempänä seurustelua kuin mitään muuta tällä hetkellä. Mutta mitä kävikään.. Eiköhän jollain käsittämättömällä tavalla kortsu lipsahtanut pois paikoiltaan! Lopetimme heti, mutta silti, entä jos kuitenkin..? En olisi tarvinnut yhtään stressin aihetta enää, aamulla painoni oli 71,8kg ja olin varma, että tästä suuta olisi vain alaspäin ja kohta painaisin vähemmän kuin pitkään aikaan, pääsisin alle 71 kilon. Mutta tuollainen määrä stressia aiheutti heti ahmimiskohtauksen kotona. Söin aivan hirveästi.. Onneksi kuitenkin sain oksennettua. Sain oksennettua ehkä jopa paremmin kuin normaalisti, ainakin tuntui siltä, että en ole ennen saanut näin hyvin kaikkea pois ja olo oli siis oksentaessa äärettömän tukala, tuntui että pyörtyisin siihen paikkaan - eli ilmeisesti sain paljon ulos. Toivottavasti en nyt lihoisi, vaan hyvä linja jatkuisi, toivon sitä niin paljon!

Ja entä mitä teen nyt? Lähdenkö kaupunkiin hakemaan jälkiehkäisyn, ihan vain varmuuden vuoksi, vai odotanko menkkoja? mies kuitenkin sanoi ettei todellakaan ollut tullut ja mielestään keskeytti heti kun tunsi kortsun lähteneen. En sitten tiedä, riskeeraanko ja odotan mitä käy, vai käynkö hakemassa jälkiehkäisyn. Hän kuitenkin lupasi ehdottomasti maksaa pillerit jos niin päätän, vaikkei uskonut että olisin että tulisin raskaaksi. Kiltisti ajateltu, tosin ei ole oikeudenmukaista, että hän tuntisi tapahtuneesta syyllisyyttä, joten aijon maksaa pillerit itse, jos jostain löydän rahaa.

Mutta ainakin nyt parrikaadit uudelleen pystyyn, tapahtuu sitten mitä tahansa niin lihota ei saa!

Are we having fun yet?

"Mitäs sinulle kuuluu?" Tuttu kysymys kun törmäät kaveriisi, jota et ole nähnyt hetkeen? Luultavasti vastaat "Mitäs tässä, ihan hyvin, entäs itse?" Tai mikäli olet lukiolainen saatat päivitellä koeviikkoa yms. Onko sinulla koskaan fiilistä, että tuohon kysymykseen pitäisi vastata oikeasti ja kertoa, mitä oikeasti kuuluu? Mutta miltä kuulostaisi: "No aika surkeata, olen taas saanut ahmimisputken päälle, oksennan taas useasti päivässä tai en saa oksennettua, mutta silti ahmin ja se ahdistaa hullusti. Olen reunalla, tuntuu etten kestä tätä, haluaisin vain laihan vartaloni takaisin! En selviä oikeasti enää kauaa näin." Noh, ehkäpä parempi olla pamauttamatta mitään tuollaista sille raukalle, joka erehtyy tiedustelemaan kuulumisia, helpompi kääntää puheenaihe kaverille varmasti mieluisaan aiheesee: häneen itseensä.

Tällaista tänään, mitä huomenna?

that´s the way that my life goes?

Hah, kai sen sitten näin kuuluu mennä.. Olin jo aika kauan oksentamatta ja ainakin muutaman päivän söin jopa oikein, laihduinkin kivasti. Mutta nyt.. Eilen ahmin ja oksensin. Tänään ahmin ja oksensin, kahdesti. Että näin se kai sitten menee, tulenko ikinä saamaan itseeni konrtollia, tulenko ikinä laihtumaan? Tulenko ikinä näkemään Miehen hämmästynyttä ilmettä hänen nähdessään minut laihana ja upeana, tulenko ikinä kuulemaan mitä hän sanoisi.. Tällä hetkellä en usko siihen, ja vielä vähemmän uskon itseeni - missään asiassa. Ensi viikolla mm. koeviikko, en ole vielä aloittanut lukemaan, kohta iskee paniikki.

Hold it, don´t drop it.

Olen hakenut apua. En ole vielä aiemmin kertonut, mutta olen jo jonkin aikaa saanut apua. Tuskastuin täysin tilanteeseeni, siihen kuinka oksensin useasti päivässä, voin totaalisen surkeasti, verta alkoi tulla nenästä hurjasti oksentaessa/saman päivänä kuin oli oksentanut yms. hauskaa.. Menin koulukuraattorille, joka ohjasi minut koulupsykologille, joka järjesti minut sairaalaan nuorisopsykiatriselle. Tällä hetkellä olen käynyt ensimmäisen kerran siellä nuorisopolilla. Odotellessani lähetettä seuraavaan tapaamiseen, käyn vielä koulupsykologin kanssa puhumassa. Hän on ihan mukava nainen. Saan myös lähetteen sisätautilääkärille, saa nähdä mitä on tuhoutunut jo peruuttamattomasti.. Toivottavasti ei mitään, tuntuisi aika hirveältä, että olisin itse lopullisesti pilannut mahdollisuuteni tulla huippu-urheilijaksi.

Tuon lähetteen saaminen sisätautilääkärille saattaa kestää melko kauan, joten nyt täytyy olla todella tarkkana postin kanssa. Äitini ei saa hakea koskaan postia ennen minua, sillä hän repisi heti auki kirjeen, joka tulisi sairaalasta minun nimelläni ja saisi tietää kaiken tämän, en halua hänen tietävän mitään! Miksei voisi kunnioittaa toisen yksityisyyttä ja antaa kirjeiden vain olla.

Olen onnistunut muutaman päivän. Pääsiäisen olin hiihtoleirillä, lihoen siellä (yllätys, yllätys), koska ahmin järkyttäviä määriä ja erityisesti suklaata. Mutta takaisin tultuani yritin ottaa taas kontrollin ja paino on tippunut viime keskiviikon 75 kilosta tämän aamun 72,2 kiloon.

Eilen oli kuitenkin päivä, jolloin epäonnistuin. Ahmin hirveästi, mutta onneksi sentään sain oksennettua. Sen turvin paino tippui 200g ja saatoin tänään olla tyytyväinen. Tavoitteena olisi huomiseksi tiputtaa uudet 200g, jotta paino olisi tasan 72kg, ja ensi viikon jälkeen sitten jo 71kg ja siitä laskisi enemmän ja enemmän. En vain voi kovin hyvin. Isälläni oli flunssa ja pelkään sen tarttuneen minuun. Pää tuntuu olevan aivan täynnä töhnää ja nenä ihan tukossa. Enkä jaksa mitään. Toisaalta, entä jos nämä johtuvat vain vähäisestä syömisestä? En osaa päättää lähtisinkö tekemään valmentajan ohjelman mukaisen 2h kevyen lenkin, vai lepäänkö. Pitäisi levätä, jos olen tulossa kipeäksi, mutta entä jos en ole? Vaikeaa.

Haluaisin kiittää niitä, joilta olen saanut kommentteja, ne piristävät aina. Kiitos blair lauseesta, jonka laitoit: "I strive daily to remember that the boy I love, may one day love me when I`m thin." Ja kiitos eve, kiitos sinulle niin monesta asiasta, ihanaa että edes blogin välityksellä päästään yhteyteen, koska emme ole nähneet niin pitkään aikaan, mikä on surullista. Ja kiitos myös viimeisen kommentin laittaneelle, olet oikeassa, minun pitäisi päästää jo irti ja unohtaa Mies, se on vain tuskaisen vaikeaa! Toisaalta, en laihduta saadakseni hänet takaisin. Mutta miettikää kuinka upea fiilis olisi, minä, joka hoin hänelle kuukausia, että "kyllä pystyn tähän, kyllä minä laihdun", samalla vain lihoen, näkisinkin hänet eräänä päivänä, ollessani niin tajuttoman kauniin laiha! En ole nähnyt häntä nyt 3 kuukauteen, vielä toiset 3 kuukautta ja olisin laiha.. Ajatelkaa, hän ei olisi nähnyt minua puoleen vuoteen, mutta sitten sen jälkeen näkisi, eikä olisi tunnistaa. Olisin todella laiha, todella kaunis, yllättäisin hänet täysin! Pelkästään ilme hänen kasvoillaan, kun hän näkisi minut laihana, on kaiken tämän laihdutuksen arvoinen. Se toimii yhtenä motivaattorina minulle. Voi kuinka odotan sitä aikaa, odotan sitä niin kuumeisesti.

One step up, ten down.

Tänään oli jännä päivä. Tai valotan ensin vähän edellisiä päiviä. Olen ollut välillä jopa jotain iloisen suuntaan ja olen miettinyt muutakin kuin syömistä. Miksi? Koska tapasin mukavan miehen. Vaikka ensin puolittain mielessäni päätin että hän tulisi olemaan vain kaveri, niin asiat kuitenkin muuttuivat yhtäkkiä siihen suuntaan, että miehestä tulisikin jotain enemmän. Hän on mukava ja erityisesti huomaavainen! Edellinen Mies ei todellakaan sitä ollut.. Mutta tästä päästäänkin sitten tähän edelliseen Mieheen.

Tai edetään aikajärjestyksessä. Kouluun mennessäni saan soiton äidiltäni. Isäni on viety taas sairaalaan, hänellä epäillään tulleen sama kohtaus kuin reilu vuosi sitten, joka johtaa muistaakseni ainakin reilusti yli 80% kuolemaan. Melkein koko loppu joukolle tuleekin sitten pysyviä vammoja ja vaurioita ja aivan parin prosentin porukalle tästä ei jää mitään jälkeä. Isäni oli ensimmäisellä kerralla todella onnekas, hän kuului siihen parin prosentin onnelliseen vähemmistöön. Entä tällä kertaa? Saa nähdä.

Olin kuitenkin koko päivän koulussa välillä paeten vessaan itkemään ja kyyneleet pyyhittyäni takaisin ihmisten ilmoille yrittäen olla mahdollisimman tyyni, siinä välillä onnistuen. Koulun jälkeen kävin sairaalassa katsomassa isääni, jotta en sattuisi sinne samaan aikaan äitini kanssa. Isäni makasi sängyssä taas kuin vihannes, ainoa mikä kieli elämästä oli kone, jonka näyttö paljasti sykkeen yms. Tullessani sairaalasta "hyvä" ystäväni, joka tiesi täysin kuinka heikossa tilassa olen, lähetti muutaman tekstarin. Ne koskivat Miestä. Hän kertoi puhuneensa erään puolituttunsa kanssa, tiedämme (minä ja tämä puolituttu) toisemme nimeltä ja ulkonäöltä, ja he olivat tulleet puhuneeksi Miehestä, koska puolituttu käy samaa koulua ja koulutuslinjaa Miehen kanssa. He olivat kuulemma erittäin hyviä tuttuja ja tämä puolituttu pystyi kuvailemaan Miehen asunnonkin tarkasti. "Hyvä" ystäväni kysyi tiesikö puolituttu Miehen ja minun seurustelleen. Hän sanoi tietävänsä ja naurahteli kuulemma siihen päälle.. Tästä alkoi heti alkuun kurkkuani kuristaa voimakkaammin, mitä kaikkea Mies oli puhunut minusta tytölle! Loppujen lopuksi "hyvän" ystäväni viestit vihjailivat, että Mies oli ilmeisesti pettänyt minua puolitutun kanssa meidän vielä seurustellessamme! En kestänyt tätä tietoa, uskokaa tai älkää, mutta se tuntui vielä pahemmalta kuin isäni tila..

Tässä vaiheessa varmaan ymmärrätte, että minulla on vielä erittäin voimakkaita tunteita Mieheen, vaikka yritän päivittäin tolkuttaa itselleni kuinka kusipää ja täysidiootti hän on.

Nyt sitten mietinkin pettämisen lisäksi puolitutun nauruskelua.. Ilmeisesti Mies on kertonut kuinka tasapainoton, idiootti, lapsellinen, typerä ja mielisairas olen. Hienoa! Tätähän minä tarvitsinkin. Puolituttu harrastaa samaa urheilulajia kuin minä, jutut leviävät pienessä yhteisössä kulovalkean tavoin. Eivätköhän kohta kaikki tiedä että olen se tyttö, joka ei hallitse syömistään ja on muodoton pallo, joka oksentelee, on todellä ällöttävä.


Tiedättekö, tänään tuntuu pahalta. Tänään tuntuu todella pahalta. Miksi "hyvän" ystäväni piti tehdä tämä minulle, miksi juuri tänään kun sain muutenkin kuulla, että isäni saattaa kuolla.. Minusta on jo jonkin aikaa tuntunut, etten pidäkkään tästä "hyvästä" ystävästäni, hän on kovin itsekeskeinen ja ylimielinen. Ja tekee tuollaisia asioita minulle, oliko tuo aivan tarpeellista taas! En halua syödä, toisaalta haluan ahmia kaiken. Onneksi tänään syöminen sentään on hallinnassa. Nyt on kyllä pakko laihtua! Haluan päästä näyttämään Miehelle kuinka kaunis olen laihana! Ja että todellakin pystyn siihen, pystyn laihduttamaan, pystyn olemaan hyvä!

Äh, toisaalta, ketä yritän taas vakuutella.. Eiköhän tässä kuopassa olla jo niin syvällä ettei pystysuoria seinämiä pitkin ylös pääse.

Blackhole

Kumpi on pahempaa, tuntea itsensä pohjattoman toivottomaksi, ahdistuneeksi ja masentuneeksi vai ei tuntea mitään? Tuntuu hieman siltä, että jälkimmäinen on ihmisen tapa suojautua letaalilta määrältä masennusta ja ahdistusta, lopettaa koko tunteminen. Mikään ei tunnu missään, on se ja sama teetkö jotakin vai jätätkö tekemättä, mikään ei muutu.

Olen nyt taas muutaman päivän voinut erittäin huonosti. En tiedä oikestaan täysin mistä se johtuu, mutta varmaankin siitä että syömiset ovat epäonnistuneet täysin. The Plan ei toiminut edes yhtä päivää.. Itsekuri on poissa. Läskit vain lilluvat siltikin ympärilläni.

Kävin tänään psykologilla. Kyllä, olen hakenut apua tähän helvettiin. Sain suoraan lähetteen sairaalaan nuorisopsykiatriselle. Tosin ennen sitä käyn muutaman kerran koulupsykologilla, kuitenkin kestää hetken ennenkuin pääsen sinne hoitoon. Juttelu oli ihan mukavaa ja sain pari kotitehtävääkin (päiväkirja ja tuntemuspäivyri), mutta miten tämä voisi auttaa minua olemaan ahmimatta, laihtumaan? Ei taitaisi kuin suljettu osasto ja pakkoliikunta. Tai liikkuisin kyllä mielelläni, jos vain saisi motivoitua itsensä menemään.. Tai jos olisi mahdollisuutta pelailla porukassa erilaisia pelejä, siitä pitäisin.

Miksei Suomessa ole leirejä, fat camppejä? Siellä ruokailu olisi terveellistä ja liikuntaa tarjolla kellon ympäri! Futista, beach volleyta, säbää, pesistä, korista.. Kaikkea. Varma tapa laihtua ja hauskaakin varmasti olisi.

Toivoisin että olisi jo kesä. Voisi olla ulkona vuorokauden ympäri ja tehdä kaikkea hauskaa. Toisaalta toivon ettei olisi kesä. Haluan päästä kuntoon kesäksi, enkä kulkea vähissä vaatteissa näine läskeineni. Miksen saisi ensimmäistä täydellistä kesääni..

Päiväni alkavat valua huomaamatta ohi. Tuhlaan nuoruuteni.. Eilen päiväni kului näin: Aamulla kouluun, aamureenit, koulupäivä, kotiin, ahmin, oksennan, menen sängylle lepäämään, herään ilta yhdeksältä, teen pakollisen kouluaineen, menen nukkumaan. Hieno päivä eikö? En enää jaksa, tekee vain mieli nukkua. Nukkua pahan ohi ja herätä laihana. Muttei niin taida tapahtua. Olen pilannut elämän parhaan ajan - nuoruuden.

Uusi ulkoasu

Heitin nyt tällaisen uuden ulkoasun. Mielipiteitä?



Ja kuvaa maisteltavaksi.

Remontti

Viikon kipeily on nyt takanapäin ja uuteen nousuun yritetään lähteä, kiitos blairin idean. :)

Italian jälkeen painoni oli n. 75kg (jestas!), mutta nyt kipeenä olessani olen yrittänyt olla syömättä kovin paljoa ja paino on pudonnut 71.6kg, eli todella kiva! Tosin pelottava lukema.. Olen ennenkin saanut laskettua painon tuohon ja siita se onkin sitten iloisesti pompannut taas ylös. Mutta tällä kertaa yritän tosissani saada sen alas, kuinka kivaa olisikaan taas painaa kutosella alkavalla luvulla, ja sen jälkeen tuleekin pian vitonen..!


Kirjoitan nyt oman suunnitelmani seuraavalle kuukaudelle:

*Laihtumisvauhti on 1kg/vko.
*Päivässä liikuntaa blairin ehdottama 3h, tämän ansioista nyt vihdoinkin ryhdistäydyn koiran lenkittämisessä. Eli omat reenit ja se mitä niiden jälkeen jää puuttumaan kolmesta tunnista tulee tehdä esimerkiksi lenkkinä koiran kanssa.
*Terveellinen syöminen takaisin.
*Syö tarpeeksi usein ettei tule liian nälkä ja ahmiminen iske.
*Ei leipää, eikä voita. Tai kyllä harvoin ruisleipää ja sen päälle maksamakkaraa levitteeksi.
*Juuston käyttö hallintaan.
*Puuroa aamupalaksi. Mahdollisesti hedelmä jos mieli tekee.
*Hedelmät ja mehukeitot mahdollisina ylimääräisinä välipaloina.
*Mahdollisimman paljon kaikkea hyötyliikuntaa ja muutenkin ylimääräistä liikuntaa.
*Venyttely.



Minulla on yksi ylivoimainen motivaationlähde; mies. Sama mies, jonka kanssa seurustelin 4kk, sama, joka aiheutti kirjoittamiseeni pitkän tauon, joka oli ilkeämpi ja kusipäisempi kuin kukaan oli ollut - ja silti tunnun rakastavan häntä edelleen. Haluan näyttää hänelle mitä hän menetti. Kuukausi toisensa jälkeen suhteessamme vakuutin hänelle laihduttavani ja hehkutin kuinka kohta olisin laiha, tietenkin kutienkin vain koko ajan lihoen.. En näe häntä jollen oikein yritä osua samaan paikkaan hänen kanssaan, joten en näyttäydy näissä läskeissäni hänelle, vaan vasta 15 kiloa laihempana! Siinähän näkee yllätyksen, tunnistaako vielä samaksdi tytöksi. Mies sanoi minun näyttävän "perus naapurintytöltä".. Se loukkasi. Mahdanko näyttää vielä kun olen laiha, todella laiha, kauniin laiha! Haluan niin nähdä hänen ilmeensä kun hän tulee näkemään uuden kroppani, kuinka hyvältä se näyttääkään, ja kuinka se ei ole enää hänen omistuksessaan.

Eli n. 14 viikon päästä tämän pitäisi toteutua. 14kg on tällä hetkellä liikaa, mutta pian se on poissa! 22.6. tavoitepaino, 57kg, olisi saavutettu. Sitä ennen kilo viikossa.

Pic

Olin hiihtoloman Italiassa harjoitusleirillä. Oli oikea syömishäiriöisen "paratiisi". Aamupalaksi suklaacroisantteja ja samalla linjalla koko päivä.. Plus tiestysti itse ostetut mässyt. En voinut hillitä itseäni mitenkään, tuloksena kolme kiloa lisää.. Viikossa! Hienoa minä..

En jaksa kirjoittaa nyt mitään kummoisempia, olen kipeänä ja se vie liikaa voimia. Otin kutienkin yhden kuvan itsestäni tänne laitettavaksi. Kuva on tietysti otettu sellaisesta kulmasta, ettei se näyttäisi niin hirveän pahalle, epätoivoinen yritys saada itsensä näyttämään laihalle - siinä onnistumatta.

Läski. Läskit jalat, perse roikkuu suorastaan.. Helvetin pienet rinnat vaikka rasvaa muualla riittääkin. Kuvottava.

51 koodia - mustat sydämet

Kuinka kauan sä annat noiden aamujen sulle koittaa?
Ja kuinka kauan ennen kuin annat oikean elämän voittaa?

Vielä jonakin päivänä sinäkin myönnät itselles
On kaikki mennyt pieleen
Vielä jonakin päivänä sinäkin
Hautaat mustat sydämet
Syvälle mieleen

Mut sä oot mitä oot
Et sille mitään voi ellet tee elämällesi jotain
Ettei tarvii huutaa yksinään et

Anna mun mennä
Älä päästä irti
Ota musta kiinni
Älä koske minuun
Anna mun mennä
Älä päästä irti
Älä koske minuun
Ota mut syliisi




Etenkin viimeinen kappale tuntuu niin osuvalta. Haluan apua, mutta kukaan ei saa tulla lähelle. Erityisesti perheeni kanssa on näin. Kaikki tekoni, eleeni ja reaktioni suorastaan huutavat apua ja kertovat kuinka paha olo minulla on, mutta kun aletaan tivata, että mikä minulla on, niin kiellän kaiken ja käsken jättämään rauhaan. Kumpaa sitten haluan? En taida tietää sitä itsekkään..
Tai tiedän. Haluan ystäviä, jotka olisivat oikeita. Onneksi niitä on jo edes kaksi. Lisäksi haluaisin miehen. Olen taas pitkästyä aikaa sinkkuna ja edellinen suhde oli kauhein ikinä, siitä pitkä kirjoittamistaukoni. Haluan miehen, joka voisi ymmärtää ja auttaa minua, joka tukisi ja jonka kanssa voisin olla yhdessä.

Näin viime yönä iltaisen ahmimisen seurauksena painajaisia. Ystäväni jättivät minut keskelle jotakin kaupunkia, josta en tiennyt mitään, he vain lähtivät keskenään pois ja unohtivat minut siihen. Naurettavaa kyllä, herätessäni olin vihainen näille ihmisille, vaikka untahan se vain oli. Se sattui silti, vaikkei oikeasti tapahtunutkaan. Toisessa unessa vanhempani halusivat minun menevän naimisiin valitsemansa miehen kanssa, koska olin niin tasapainoton, eikä minulle voisi uskoa vastuuta miehen valitsemisessa. Muistan niin elävästi kuinka alttarilla itkin kaikkien vieraiden hymyillessä ja serkkujeni pilkallisesti nauraessa (oikeassa elämässä serkkuni ovat hirveitä. He pilkkaavat minua ja yrittävät saada minut aina huonoon valoon ja kertovat kuinka hyviä heidän lapsensa ovat jne.). Kuitenkin sormukset vaihdettiin ja olin naimisissa. Lisäksi näin vielä kolmannen painajaisen, jossa olin bussissa ja ikkunasta näin kuinka kaksi miestä raiskasi naista tien vieressä olevan puiston pihalla. Lähdin heti bussista ulos ja juoksin kohti puistoa, huutaen tuoretta aviomiestäni, joka oli bussissa mukanani, apuun. Hän vain vähätteli että "annetaan olla, jokainen hoitakoon omat asiansa". Jatkoin kuitenkin juoksemistani ja näin naisen makaavan maassa poliisien ympäröimänä, mutta raiskaajat juoksivat kauempana pakoon poliisien vain tuijottaessa naista. Jatkoin juoksemista korkokengissäni raiskaajien suuntaan ja huomasin tulleeni suuren väkijoukon keskelle, joka oli kerääntynyt yhteen jonkinlaisen tapahtuman takia. Kuitenkin pystyin erottamaan yhden miehen ja nappasinkin hänen takistaan kiinni ja haloin huutaa kovaan ääneen kaikille mitä hän oli tehnyt ja pyysin muilta apua. Myös toinen raiskaajista tuli paikalle. Ihmiset katsoivat hetken minuun ja luulin jo saavani heidät avukseni. He kuitenki vain kääntyivät pois ja jatkoivat omia tekemisiään. Yhtäkkiä tajusin olevani erittäin pahassa pulassa, myös miehet ymmärsivät tilanteen. Toinen miehistä, jota vielä pidin takista kiinni, otti kiinni käsivarrestani ja alkoi raahata perässään, toisen ottaessa kiinni vyörätöltäni ja repien samaan suuntaan kuin toinenkin mies, minun vastustellessani. Olin aivan paniikissa, kunnes näin mieheni tulevan vastaan. Ajattelin pelastuneeni, mutta vaikka huusin hänelle, rukoilin apua, hän vain katsoi minua hetken, käänsi sitten katseensa ja eräs ystäväni ilmestyi hänen viereensä. He ottivat toisiaan käsistä, suutelivat ja lähtivät kävelemään toiseen suuntaan. Minua taas vietiin pois päin ihmispaljoudesta, jonnekkin missä ei auttajia varmastikaan olisi. Sitten heräsin hiestä märkänä kyynelten valuessa poskiani.


Unta. Vain unta.

Hankikanto

Tänään pakasti. Lumipeite pihassamme muuttui kantavaksi ja muistin lapsuuden hiihtoretket pihassa mukavasti hankikannon varassa eteenpäin liukuen. Otin koirani mukaan ja lähdimme kävelemään hangelle. Noin 20 kiloa painava koirani tassutteli pehmeästi ja kevyesti pihamme halki jättäen vain kovan lumikuoren päällä olevaan ohuttakin ohuempaan puuterilumikerrokseen hauraat ja kauniit tassunjäljet. Seurasin perässä. Astuttuani pari askelta rämähdin kovan kannen läpi lumeen, paljaat nilkkani raapiutuivat lumen kovaan reunaan ja minua palelsi. Mitä tapahtui? Minä, läski, reilu 70 kiloa hyllyvää tipahdin hankikannosta läpi, sillä eihän se norsua kannattele.

FAILURE.

Each of these days that draws us apart

You and me
We used to be together
Everyday together always
I really feel
That I'm losing my best friend
I can't believe
This could be the end
It looks as though you're letting go
And if it's real
Well I don't want to know

Don't speak
I know just what you're saying
So please stop explaining
Don't tell me cause it hurts
Don't speak
I know what you're thinking
I don't need your reasons
Don't tell me cause it hurts

Our memories
Well, they can be inviting
But some are altogether
Mighty frightening
As we die, both you and I
With my head in my hands
I sit and cry

Don't speak
I know just what you're saying
So please stop explaining
Don't tell me cause it hurts (no, no, no)
Don't speak
I know what you're thinking
I don't need your reasons
Don't tell me cause it hurts

It's all ending
I gotta stop pretending who we are...
You and me I can see us dying...are we?



Anteeksi etten ole kirjoittanut, mutta en pysty.. Täytin kahdeksantoista ja juhlinnat eivät menneet ihan putkeen, eivät itseasiassa sinne päinkään. Se oli elämäni hirvein päivä, pahempi kuin uusi vuosi. Jännä kuinka saan paskaa niskaani enemmän ja enemmän, vaikka kuvittelen ettei enempää ole mmahdollista enää saada. En pysty vielä kirjoittamaan, en halua muistaa kaikkea taas uudestaan, sattuu liikaa. Tuon biisin sanat laitoin, koska ne tuntuvat sopivan tilanteeseen ja siihen liittyviin ihmisiin.

Tänään oksensin kaksi kertaa ja olisin oksentanut vielä kolmannen kerran jollei äitini olisi juuri silloin tullut kotiin.

Mutta nyt niskasta kiinni! Sain vihdoin edes rippeen kuria takaisin, kun katsoin huippumalli haussa ohjelman. Ja aloin myös kirota sitä miksi olen tässä kunnossa, reilu vuosi sitten olisinkin voinut vaikka pyrkiä vastaavaan suomalaiseen formaattiin, johon rekrytointi on nyt käynnissä. En ikinä ole erityisen palavasti halunnut malliksi, sillä minulla ei ole ollut mitään mahdollisuuksia. Viime vuoden kropalla olisi ollut, olisi ollut hienoa kokeilla. Mutta nyt sitten itsekuri takaisin, laihtuminen käyntiin. Jos vielä vaikka tulisi uudestaan mahdollisuus osallistua tuollaiseen ohjelmaan tulevaisuudessa.. Olen myös tuijotellut kaipaavasti koulumme seinässä olevaa mallitoimiston mainosta.

Mutta huomenna.. Katsotaan onnistuinko.

Söin tänään toisen kerran ja myös oksensin toisen kerran. Nyt ei homma ihan toimi.

thinspiration [huippumalli Alessandra Ambrosio]

Dance, dance, we´re falling apart

Yksi onnistunut päivä, mutta senkin kituutin ajatellen vielä normaaliakin enemmän ruokaa ja himoiten kaikkea syötävää mitä näin. Lopulta kun tänä aamuna kipitin bileistä kotiin ja ahmin. Sitten oksensin. Kaksi vuotta olen oksennellut, mutta vasta kaksi viimeisintä kertaa olen tajunnut kuinka ruuan saa huomattavasti helpommin ja nopeammin ulos. Sormet tarpeeksi syvälle, siinä on sen salaisuus. Ja kasvot taas tyylikkäästi mustelmilla, onneksi meikillä voi peittää naaman (muttei paskaa luonnetta [kapasiteettiyksikkö - hei neidit]).

Eilen siis olin illalla lähdössä kaverin bileisiin. Tosin lähtö meinasi jäädä vaatteiden vaihdon tasolle, sillä näytin kaikissa vaatteissa hirveältä. Ylipursuava läski, lehmä. Lopulta kuitenkin oli lähdettävä, kun olin kerran luvannut. En juonut (alkoholi on turhia kaloreita), joten ehkä se oli osasyy surkeaan menoon. Ilta oli kuitenkin joka tapauksessa hirveä, pystyin ajattelemaan vain sitä kuinka läski olen ja kuinka kauniita ja laihoja muut tytöt ovat. Tunsin itseni niin huonoksi, ja kaikki alkoi samantien ärsyttämään. Lsäksi sorruin soittamaan entiselle miehelleni, jonka kanssa juttu loppui aivan hetki sitten, enkä todellakaan ole päässyt yli. Enkä taida tulla pitkään aikaan pääsemäänkään. On typerää roikkua toisessa soitellen aina kun olen bileissä, mutta en vain pääse hänestä irti. Annan turhan etulyöntiaseman ottamalla mieheen yhteyttä vähän väliä, kyllä hän sen tajuaa että pystyy käyttämään minua kun kerran vieläkin välitän näin liikaa. Uskon vahvasti että asiat tulevat olemaan niin toisin kun pääsen taas laihaksi! Silloni asemat kääntyvät toisin päin, mies haluaa minua, ei pelkästään toisin päin. Silloin olen huomattavasti itsevarmempi ja pystyn näyttämään hänelle etten ole heikko ja kulje hänen perässään kuin jokin koira, tilanne on muuttunut.

Mutta ensiksi pitäisi laihtua, jotta tuo tilanne tulisi, joten se siitä.



I'm two quarters and a heart down
And I don't want to forget how your voice sounds
These words are all I have so I'll write them
So you need them just to get by

Dance, Dance
We're falling apart to half time
Dance, Dance
And these are the lives you'd love to lead
Dance, this is the way they'd love
If they knew how misery loved me

...

Why don't you show me the little bit of spine
You've been saving for his mattress
I only want sympathy in the form of you crawling into bed with me


Fall out boy - Dance, dance

Eilinen meni hyvin, mutta tänään aamulla punnitsin itseni, paino ei ollut laskenut vaan noussut 200g. Yritin vakuutella itselleni etten ollut epäonnistunut vaan se laskee sitten seuraavana päivänä, mutta se nyt kuitenkin johti mielenheikkouteen.

Aamupalla ahmiminen oli taas todella lähellä, mutta sain rajoitettua pariin ylimääräiseen ruokaan, eikä siis ollut sinänsä paha juttu. Mutta! Puolta tuntia myöhemmin veli tuli huutamaan jostakin asiasta ja mikä olikaan reaktioni? Lähdin pois samasta huoneesta, koska en kestä kovinkaan hyvin kuunnella jonkun huutavan minulle.. Ja tie kulki suoraan jääkaapille, ennen kuin tajusinkaan oli mahaani kadonnut useita rasvaisia leipiä päällisineen, keksejä ja ties mitä.

Mutta tästä voisi varmaankin oppia jotain, vai mitä? En kestä tässä tilassa yhtään paineistusta, vaan reagoin siihen ahmimalla. Eli seuraavan kerran kun tällainen tilanne tulee, tiedostan sen ja yritän välttää sitä. Tarkoittaen että lähden vaikka ulos tai mitä vain, hetkeksi mahdollisimman kauaksi jääkaapilta.

Nyt sitten arvon menenkö oksentamaan vai annanko olla. Helpompi olisi antaa vain olla, olen kuitenkin niin tuskastunut oksentamiseen; saanko kaiken ylös, millainen olo sen jälkeen on jne. Lisäksi saan kasvoihini joskus mustelmia oksentamisesta.

Taidan mennä kuitenkin oksentamaan, joten tämä kirjoitus jää nyt tähän.

Go back in line!

Kolme päivää ahmimista, sitten sain itseni takaisin ruotuun, kiitos eräälle tosi mukavalle miehelle, jolle uskoiduin ja hän tukee minua. Ja kiitos evelle, hänen ansiostaan sain lisää voimia ja intoa odottaa tulevaa!

Eve, olet ihaninta <3


Kolmen päivän ahmimisen ja yhden päivän hyvin vähän syömisen jälkeen yllätyin suuresti, en ole lihonut kuin 600g! Tuo yksi erittäin tiukka päivä todella pelasti minut ja motivaationi! Eilen siis söin tällaista:

aamu: jugurtti 70kcal

iltapäivä: kananmunasalaatti 100kcal

ilta: maksamakkaraa ja omena 100kcal

yht. 270kcal


Normaalisti en tee näin tiukkoja päiviä, vaan syön n. 500-1000kcal, riippuen liikunnan määrästä. Urheiluleireillä on syötävä enemmänkin, jotta jaksaa. Tuntuu vain helpommalta aloittaa ahmimisen jälkeen todella tiukalla linjalla ja jatkaa normaalisti vasta seuraavana päivänä. Tänään aamu alkoikin hyvin, olen syönyt pelkästään puuroa (100kcal). Ei ahmimista, vaikka ketään ei ole kotona ja riski ahmia kasvaa silloin huomattavasti. Taas lähdetään uuteen yritykseen, tavoitteena lopullinen onnistuminen. Ja yritän laihtua kilon viikossa, tämän viikon lopuksi on tavoitteena painaa 73kg. Kuulostaa teistä varmasti paljolta (ja se onkin!), mutta tästä nyt on lähdettävä.. Kohti tavoitepainoa; 57kg.

Nyt kaikille painonsa kanssa kamppaileville voimia, päivä kerrallaan, onnistuen, kohta ahmiminen ei tunnu edes houkuttelevalta ajatukselta! Laitoin ulkoasunkin muuten hieman uusiksi. Satuin muistamaan Uma Thurmanin, kun näin kaverini hyllyssä leffan Kill Billi. Thurman on ihanan keijumaisen laiha, hento, mutta voimakas nainen.

Ruuan määrä vatsassa on kääntäen verrannollinen onnellisuuteen

Kaipaan niin paljon entistä. Sitä omaa, oikeaa ja iloista minääni. Ja sitä mihin kaikkeen se pystyi. Hyvä urheilussa, kympin oppilas, hyvä ystävä, vanhempiensa odotukset täyttävä lapsi, muiden ihmisten edessä kelvollinen ihminen..

Paino aiheuttaa ongelmani, sillä laihana ongelmat pystyi selvittämään. Kun ei ollut omia ongelmia oli aikaa kuunnella ystäviään, auttaa heitä ja pitää heidän kanssaan hauskaa. Oli mahdollista olla täydellinen ystävä. Tiedän olevani perfektionisti ja minua häiritsee paljon jollen ole hoitanut kaikkia asioitani, kuten nyt. Se vain lisää entisestään stressiä, oli hoitamaton asia sitten huoneen siivoaminen tai opintojen suorittaminen.

Olin viisi ja puoli päivää kuivilla. Kaikki sujui taas, olin aidosti iloinenkin hetkellisesti. Tyhjällä vatsalla reenaaminen tuntui hyvältä, ei ollut niin painava olo. Energiat tietysti loppuivat pitkässä reenissä, mutta sinnittelin loppuun asti. Kolmen päivän leiri sujui hyvin, kunnes viimeisen reenin jälkeen tulin kotiin. Äitini oli tehnyt pizzaa ja ruokakaupassa oli käyty ja sieltä mukana tuotu mitä ihanimpia herkkuja. Yritin vastustaa, mutten enää pystynytkään, ahmin. Tuli seuraava päivä ja verensokerin heitellessä oli kahta vaikeampi syödä oikein, joten ahmin. Entä nyt tämä kolmas päivä? Luovutin suosiolla, ahmin. Eilen oksensin yhden ahmimiskerran jälkeen, mutta sitten jätin senkin, en jaksanut, ahmin vain. Nyt voin erittäin huonosti, sekä fyysisesti että henkisesti. Joulun aikaiset ajatukset palasivat takaisin, siitä en vielä olekaan tainnut kirjoittaa.

Olin silloin erittäin lähellä reunaa. Joulun olin pohjalla, olin kännissä perheen yhteisessä joulupöydässä ja uuden vuoden jälkeen itkin enemmän kuin aikoihin. Silloin illalla vieressäni pöydällä oli myös kasa erilaisia kolmiolääkkeitä, jotka ajattelin ottavani. Puhelinsoitto keskeytti kuitenkin kaiken ja päätin sen jälkeen yrittää vielä, koska minun oli joka tapauksessa odotettava seuraavaan päivään jotta voisin puhua erään minulle tärkeän miehen kanssa, selvittää mikä meidän tilanteemme on. No tulos siitä oli ettei meillä mitään tilannetta ole. Ja miksi ei? Olen tasapainoton. Ja se mitä hän ei sanonut, mutta minkä itse tiedän, olen läski. Yritin sen jälkeen tosissani saada itseni kuntoon, viisi onnistunutta päivää, mutta nyt.. Back to square one.

En tiedä kuinka jatkaisin tästä. Koulussa en ole käynyt. Sain juuri valmentajalta harjoitusohjelman, jota pitäisi alkaa toteuttamaan, mutta en saa mistään tarpeeksi motivaatiota tehdäkseni sen. Voin vain huonosti, koska vatsani on halkeamaisillaan ruuasta.