51 koodia - mustat sydämet

Kuinka kauan sä annat noiden aamujen sulle koittaa?
Ja kuinka kauan ennen kuin annat oikean elämän voittaa?

Vielä jonakin päivänä sinäkin myönnät itselles
On kaikki mennyt pieleen
Vielä jonakin päivänä sinäkin
Hautaat mustat sydämet
Syvälle mieleen

Mut sä oot mitä oot
Et sille mitään voi ellet tee elämällesi jotain
Ettei tarvii huutaa yksinään et

Anna mun mennä
Älä päästä irti
Ota musta kiinni
Älä koske minuun
Anna mun mennä
Älä päästä irti
Älä koske minuun
Ota mut syliisi




Etenkin viimeinen kappale tuntuu niin osuvalta. Haluan apua, mutta kukaan ei saa tulla lähelle. Erityisesti perheeni kanssa on näin. Kaikki tekoni, eleeni ja reaktioni suorastaan huutavat apua ja kertovat kuinka paha olo minulla on, mutta kun aletaan tivata, että mikä minulla on, niin kiellän kaiken ja käsken jättämään rauhaan. Kumpaa sitten haluan? En taida tietää sitä itsekkään..
Tai tiedän. Haluan ystäviä, jotka olisivat oikeita. Onneksi niitä on jo edes kaksi. Lisäksi haluaisin miehen. Olen taas pitkästyä aikaa sinkkuna ja edellinen suhde oli kauhein ikinä, siitä pitkä kirjoittamistaukoni. Haluan miehen, joka voisi ymmärtää ja auttaa minua, joka tukisi ja jonka kanssa voisin olla yhdessä.

Näin viime yönä iltaisen ahmimisen seurauksena painajaisia. Ystäväni jättivät minut keskelle jotakin kaupunkia, josta en tiennyt mitään, he vain lähtivät keskenään pois ja unohtivat minut siihen. Naurettavaa kyllä, herätessäni olin vihainen näille ihmisille, vaikka untahan se vain oli. Se sattui silti, vaikkei oikeasti tapahtunutkaan. Toisessa unessa vanhempani halusivat minun menevän naimisiin valitsemansa miehen kanssa, koska olin niin tasapainoton, eikä minulle voisi uskoa vastuuta miehen valitsemisessa. Muistan niin elävästi kuinka alttarilla itkin kaikkien vieraiden hymyillessä ja serkkujeni pilkallisesti nauraessa (oikeassa elämässä serkkuni ovat hirveitä. He pilkkaavat minua ja yrittävät saada minut aina huonoon valoon ja kertovat kuinka hyviä heidän lapsensa ovat jne.). Kuitenkin sormukset vaihdettiin ja olin naimisissa. Lisäksi näin vielä kolmannen painajaisen, jossa olin bussissa ja ikkunasta näin kuinka kaksi miestä raiskasi naista tien vieressä olevan puiston pihalla. Lähdin heti bussista ulos ja juoksin kohti puistoa, huutaen tuoretta aviomiestäni, joka oli bussissa mukanani, apuun. Hän vain vähätteli että "annetaan olla, jokainen hoitakoon omat asiansa". Jatkoin kuitenkin juoksemistani ja näin naisen makaavan maassa poliisien ympäröimänä, mutta raiskaajat juoksivat kauempana pakoon poliisien vain tuijottaessa naista. Jatkoin juoksemista korkokengissäni raiskaajien suuntaan ja huomasin tulleeni suuren väkijoukon keskelle, joka oli kerääntynyt yhteen jonkinlaisen tapahtuman takia. Kuitenkin pystyin erottamaan yhden miehen ja nappasinkin hänen takistaan kiinni ja haloin huutaa kovaan ääneen kaikille mitä hän oli tehnyt ja pyysin muilta apua. Myös toinen raiskaajista tuli paikalle. Ihmiset katsoivat hetken minuun ja luulin jo saavani heidät avukseni. He kuitenki vain kääntyivät pois ja jatkoivat omia tekemisiään. Yhtäkkiä tajusin olevani erittäin pahassa pulassa, myös miehet ymmärsivät tilanteen. Toinen miehistä, jota vielä pidin takista kiinni, otti kiinni käsivarrestani ja alkoi raahata perässään, toisen ottaessa kiinni vyörätöltäni ja repien samaan suuntaan kuin toinenkin mies, minun vastustellessani. Olin aivan paniikissa, kunnes näin mieheni tulevan vastaan. Ajattelin pelastuneeni, mutta vaikka huusin hänelle, rukoilin apua, hän vain katsoi minua hetken, käänsi sitten katseensa ja eräs ystäväni ilmestyi hänen viereensä. He ottivat toisiaan käsistä, suutelivat ja lähtivät kävelemään toiseen suuntaan. Minua taas vietiin pois päin ihmispaljoudesta, jonnekkin missä ei auttajia varmastikaan olisi. Sitten heräsin hiestä märkänä kyynelten valuessa poskiani.


Unta. Vain unta.

Hankikanto

Tänään pakasti. Lumipeite pihassamme muuttui kantavaksi ja muistin lapsuuden hiihtoretket pihassa mukavasti hankikannon varassa eteenpäin liukuen. Otin koirani mukaan ja lähdimme kävelemään hangelle. Noin 20 kiloa painava koirani tassutteli pehmeästi ja kevyesti pihamme halki jättäen vain kovan lumikuoren päällä olevaan ohuttakin ohuempaan puuterilumikerrokseen hauraat ja kauniit tassunjäljet. Seurasin perässä. Astuttuani pari askelta rämähdin kovan kannen läpi lumeen, paljaat nilkkani raapiutuivat lumen kovaan reunaan ja minua palelsi. Mitä tapahtui? Minä, läski, reilu 70 kiloa hyllyvää tipahdin hankikannosta läpi, sillä eihän se norsua kannattele.

FAILURE.