that´s the way that my life goes?

Hah, kai sen sitten näin kuuluu mennä.. Olin jo aika kauan oksentamatta ja ainakin muutaman päivän söin jopa oikein, laihduinkin kivasti. Mutta nyt.. Eilen ahmin ja oksensin. Tänään ahmin ja oksensin, kahdesti. Että näin se kai sitten menee, tulenko ikinä saamaan itseeni konrtollia, tulenko ikinä laihtumaan? Tulenko ikinä näkemään Miehen hämmästynyttä ilmettä hänen nähdessään minut laihana ja upeana, tulenko ikinä kuulemaan mitä hän sanoisi.. Tällä hetkellä en usko siihen, ja vielä vähemmän uskon itseeni - missään asiassa. Ensi viikolla mm. koeviikko, en ole vielä aloittanut lukemaan, kohta iskee paniikki.

Hold it, don´t drop it.

Olen hakenut apua. En ole vielä aiemmin kertonut, mutta olen jo jonkin aikaa saanut apua. Tuskastuin täysin tilanteeseeni, siihen kuinka oksensin useasti päivässä, voin totaalisen surkeasti, verta alkoi tulla nenästä hurjasti oksentaessa/saman päivänä kuin oli oksentanut yms. hauskaa.. Menin koulukuraattorille, joka ohjasi minut koulupsykologille, joka järjesti minut sairaalaan nuorisopsykiatriselle. Tällä hetkellä olen käynyt ensimmäisen kerran siellä nuorisopolilla. Odotellessani lähetettä seuraavaan tapaamiseen, käyn vielä koulupsykologin kanssa puhumassa. Hän on ihan mukava nainen. Saan myös lähetteen sisätautilääkärille, saa nähdä mitä on tuhoutunut jo peruuttamattomasti.. Toivottavasti ei mitään, tuntuisi aika hirveältä, että olisin itse lopullisesti pilannut mahdollisuuteni tulla huippu-urheilijaksi.

Tuon lähetteen saaminen sisätautilääkärille saattaa kestää melko kauan, joten nyt täytyy olla todella tarkkana postin kanssa. Äitini ei saa hakea koskaan postia ennen minua, sillä hän repisi heti auki kirjeen, joka tulisi sairaalasta minun nimelläni ja saisi tietää kaiken tämän, en halua hänen tietävän mitään! Miksei voisi kunnioittaa toisen yksityisyyttä ja antaa kirjeiden vain olla.

Olen onnistunut muutaman päivän. Pääsiäisen olin hiihtoleirillä, lihoen siellä (yllätys, yllätys), koska ahmin järkyttäviä määriä ja erityisesti suklaata. Mutta takaisin tultuani yritin ottaa taas kontrollin ja paino on tippunut viime keskiviikon 75 kilosta tämän aamun 72,2 kiloon.

Eilen oli kuitenkin päivä, jolloin epäonnistuin. Ahmin hirveästi, mutta onneksi sentään sain oksennettua. Sen turvin paino tippui 200g ja saatoin tänään olla tyytyväinen. Tavoitteena olisi huomiseksi tiputtaa uudet 200g, jotta paino olisi tasan 72kg, ja ensi viikon jälkeen sitten jo 71kg ja siitä laskisi enemmän ja enemmän. En vain voi kovin hyvin. Isälläni oli flunssa ja pelkään sen tarttuneen minuun. Pää tuntuu olevan aivan täynnä töhnää ja nenä ihan tukossa. Enkä jaksa mitään. Toisaalta, entä jos nämä johtuvat vain vähäisestä syömisestä? En osaa päättää lähtisinkö tekemään valmentajan ohjelman mukaisen 2h kevyen lenkin, vai lepäänkö. Pitäisi levätä, jos olen tulossa kipeäksi, mutta entä jos en ole? Vaikeaa.

Haluaisin kiittää niitä, joilta olen saanut kommentteja, ne piristävät aina. Kiitos blair lauseesta, jonka laitoit: "I strive daily to remember that the boy I love, may one day love me when I`m thin." Ja kiitos eve, kiitos sinulle niin monesta asiasta, ihanaa että edes blogin välityksellä päästään yhteyteen, koska emme ole nähneet niin pitkään aikaan, mikä on surullista. Ja kiitos myös viimeisen kommentin laittaneelle, olet oikeassa, minun pitäisi päästää jo irti ja unohtaa Mies, se on vain tuskaisen vaikeaa! Toisaalta, en laihduta saadakseni hänet takaisin. Mutta miettikää kuinka upea fiilis olisi, minä, joka hoin hänelle kuukausia, että "kyllä pystyn tähän, kyllä minä laihdun", samalla vain lihoen, näkisinkin hänet eräänä päivänä, ollessani niin tajuttoman kauniin laiha! En ole nähnyt häntä nyt 3 kuukauteen, vielä toiset 3 kuukautta ja olisin laiha.. Ajatelkaa, hän ei olisi nähnyt minua puoleen vuoteen, mutta sitten sen jälkeen näkisi, eikä olisi tunnistaa. Olisin todella laiha, todella kaunis, yllättäisin hänet täysin! Pelkästään ilme hänen kasvoillaan, kun hän näkisi minut laihana, on kaiken tämän laihdutuksen arvoinen. Se toimii yhtenä motivaattorina minulle. Voi kuinka odotan sitä aikaa, odotan sitä niin kuumeisesti.

One step up, ten down.

Tänään oli jännä päivä. Tai valotan ensin vähän edellisiä päiviä. Olen ollut välillä jopa jotain iloisen suuntaan ja olen miettinyt muutakin kuin syömistä. Miksi? Koska tapasin mukavan miehen. Vaikka ensin puolittain mielessäni päätin että hän tulisi olemaan vain kaveri, niin asiat kuitenkin muuttuivat yhtäkkiä siihen suuntaan, että miehestä tulisikin jotain enemmän. Hän on mukava ja erityisesti huomaavainen! Edellinen Mies ei todellakaan sitä ollut.. Mutta tästä päästäänkin sitten tähän edelliseen Mieheen.

Tai edetään aikajärjestyksessä. Kouluun mennessäni saan soiton äidiltäni. Isäni on viety taas sairaalaan, hänellä epäillään tulleen sama kohtaus kuin reilu vuosi sitten, joka johtaa muistaakseni ainakin reilusti yli 80% kuolemaan. Melkein koko loppu joukolle tuleekin sitten pysyviä vammoja ja vaurioita ja aivan parin prosentin porukalle tästä ei jää mitään jälkeä. Isäni oli ensimmäisellä kerralla todella onnekas, hän kuului siihen parin prosentin onnelliseen vähemmistöön. Entä tällä kertaa? Saa nähdä.

Olin kuitenkin koko päivän koulussa välillä paeten vessaan itkemään ja kyyneleet pyyhittyäni takaisin ihmisten ilmoille yrittäen olla mahdollisimman tyyni, siinä välillä onnistuen. Koulun jälkeen kävin sairaalassa katsomassa isääni, jotta en sattuisi sinne samaan aikaan äitini kanssa. Isäni makasi sängyssä taas kuin vihannes, ainoa mikä kieli elämästä oli kone, jonka näyttö paljasti sykkeen yms. Tullessani sairaalasta "hyvä" ystäväni, joka tiesi täysin kuinka heikossa tilassa olen, lähetti muutaman tekstarin. Ne koskivat Miestä. Hän kertoi puhuneensa erään puolituttunsa kanssa, tiedämme (minä ja tämä puolituttu) toisemme nimeltä ja ulkonäöltä, ja he olivat tulleet puhuneeksi Miehestä, koska puolituttu käy samaa koulua ja koulutuslinjaa Miehen kanssa. He olivat kuulemma erittäin hyviä tuttuja ja tämä puolituttu pystyi kuvailemaan Miehen asunnonkin tarkasti. "Hyvä" ystäväni kysyi tiesikö puolituttu Miehen ja minun seurustelleen. Hän sanoi tietävänsä ja naurahteli kuulemma siihen päälle.. Tästä alkoi heti alkuun kurkkuani kuristaa voimakkaammin, mitä kaikkea Mies oli puhunut minusta tytölle! Loppujen lopuksi "hyvän" ystäväni viestit vihjailivat, että Mies oli ilmeisesti pettänyt minua puolitutun kanssa meidän vielä seurustellessamme! En kestänyt tätä tietoa, uskokaa tai älkää, mutta se tuntui vielä pahemmalta kuin isäni tila..

Tässä vaiheessa varmaan ymmärrätte, että minulla on vielä erittäin voimakkaita tunteita Mieheen, vaikka yritän päivittäin tolkuttaa itselleni kuinka kusipää ja täysidiootti hän on.

Nyt sitten mietinkin pettämisen lisäksi puolitutun nauruskelua.. Ilmeisesti Mies on kertonut kuinka tasapainoton, idiootti, lapsellinen, typerä ja mielisairas olen. Hienoa! Tätähän minä tarvitsinkin. Puolituttu harrastaa samaa urheilulajia kuin minä, jutut leviävät pienessä yhteisössä kulovalkean tavoin. Eivätköhän kohta kaikki tiedä että olen se tyttö, joka ei hallitse syömistään ja on muodoton pallo, joka oksentelee, on todellä ällöttävä.


Tiedättekö, tänään tuntuu pahalta. Tänään tuntuu todella pahalta. Miksi "hyvän" ystäväni piti tehdä tämä minulle, miksi juuri tänään kun sain muutenkin kuulla, että isäni saattaa kuolla.. Minusta on jo jonkin aikaa tuntunut, etten pidäkkään tästä "hyvästä" ystävästäni, hän on kovin itsekeskeinen ja ylimielinen. Ja tekee tuollaisia asioita minulle, oliko tuo aivan tarpeellista taas! En halua syödä, toisaalta haluan ahmia kaiken. Onneksi tänään syöminen sentään on hallinnassa. Nyt on kyllä pakko laihtua! Haluan päästä näyttämään Miehelle kuinka kaunis olen laihana! Ja että todellakin pystyn siihen, pystyn laihduttamaan, pystyn olemaan hyvä!

Äh, toisaalta, ketä yritän taas vakuutella.. Eiköhän tässä kuopassa olla jo niin syvällä ettei pystysuoria seinämiä pitkin ylös pääse.

Blackhole

Kumpi on pahempaa, tuntea itsensä pohjattoman toivottomaksi, ahdistuneeksi ja masentuneeksi vai ei tuntea mitään? Tuntuu hieman siltä, että jälkimmäinen on ihmisen tapa suojautua letaalilta määrältä masennusta ja ahdistusta, lopettaa koko tunteminen. Mikään ei tunnu missään, on se ja sama teetkö jotakin vai jätätkö tekemättä, mikään ei muutu.

Olen nyt taas muutaman päivän voinut erittäin huonosti. En tiedä oikestaan täysin mistä se johtuu, mutta varmaankin siitä että syömiset ovat epäonnistuneet täysin. The Plan ei toiminut edes yhtä päivää.. Itsekuri on poissa. Läskit vain lilluvat siltikin ympärilläni.

Kävin tänään psykologilla. Kyllä, olen hakenut apua tähän helvettiin. Sain suoraan lähetteen sairaalaan nuorisopsykiatriselle. Tosin ennen sitä käyn muutaman kerran koulupsykologilla, kuitenkin kestää hetken ennenkuin pääsen sinne hoitoon. Juttelu oli ihan mukavaa ja sain pari kotitehtävääkin (päiväkirja ja tuntemuspäivyri), mutta miten tämä voisi auttaa minua olemaan ahmimatta, laihtumaan? Ei taitaisi kuin suljettu osasto ja pakkoliikunta. Tai liikkuisin kyllä mielelläni, jos vain saisi motivoitua itsensä menemään.. Tai jos olisi mahdollisuutta pelailla porukassa erilaisia pelejä, siitä pitäisin.

Miksei Suomessa ole leirejä, fat camppejä? Siellä ruokailu olisi terveellistä ja liikuntaa tarjolla kellon ympäri! Futista, beach volleyta, säbää, pesistä, korista.. Kaikkea. Varma tapa laihtua ja hauskaakin varmasti olisi.

Toivoisin että olisi jo kesä. Voisi olla ulkona vuorokauden ympäri ja tehdä kaikkea hauskaa. Toisaalta toivon ettei olisi kesä. Haluan päästä kuntoon kesäksi, enkä kulkea vähissä vaatteissa näine läskeineni. Miksen saisi ensimmäistä täydellistä kesääni..

Päiväni alkavat valua huomaamatta ohi. Tuhlaan nuoruuteni.. Eilen päiväni kului näin: Aamulla kouluun, aamureenit, koulupäivä, kotiin, ahmin, oksennan, menen sängylle lepäämään, herään ilta yhdeksältä, teen pakollisen kouluaineen, menen nukkumaan. Hieno päivä eikö? En enää jaksa, tekee vain mieli nukkua. Nukkua pahan ohi ja herätä laihana. Muttei niin taida tapahtua. Olen pilannut elämän parhaan ajan - nuoruuden.

Uusi ulkoasu

Heitin nyt tällaisen uuden ulkoasun. Mielipiteitä?



Ja kuvaa maisteltavaksi.

Remontti

Viikon kipeily on nyt takanapäin ja uuteen nousuun yritetään lähteä, kiitos blairin idean. :)

Italian jälkeen painoni oli n. 75kg (jestas!), mutta nyt kipeenä olessani olen yrittänyt olla syömättä kovin paljoa ja paino on pudonnut 71.6kg, eli todella kiva! Tosin pelottava lukema.. Olen ennenkin saanut laskettua painon tuohon ja siita se onkin sitten iloisesti pompannut taas ylös. Mutta tällä kertaa yritän tosissani saada sen alas, kuinka kivaa olisikaan taas painaa kutosella alkavalla luvulla, ja sen jälkeen tuleekin pian vitonen..!


Kirjoitan nyt oman suunnitelmani seuraavalle kuukaudelle:

*Laihtumisvauhti on 1kg/vko.
*Päivässä liikuntaa blairin ehdottama 3h, tämän ansioista nyt vihdoinkin ryhdistäydyn koiran lenkittämisessä. Eli omat reenit ja se mitä niiden jälkeen jää puuttumaan kolmesta tunnista tulee tehdä esimerkiksi lenkkinä koiran kanssa.
*Terveellinen syöminen takaisin.
*Syö tarpeeksi usein ettei tule liian nälkä ja ahmiminen iske.
*Ei leipää, eikä voita. Tai kyllä harvoin ruisleipää ja sen päälle maksamakkaraa levitteeksi.
*Juuston käyttö hallintaan.
*Puuroa aamupalaksi. Mahdollisesti hedelmä jos mieli tekee.
*Hedelmät ja mehukeitot mahdollisina ylimääräisinä välipaloina.
*Mahdollisimman paljon kaikkea hyötyliikuntaa ja muutenkin ylimääräistä liikuntaa.
*Venyttely.



Minulla on yksi ylivoimainen motivaationlähde; mies. Sama mies, jonka kanssa seurustelin 4kk, sama, joka aiheutti kirjoittamiseeni pitkän tauon, joka oli ilkeämpi ja kusipäisempi kuin kukaan oli ollut - ja silti tunnun rakastavan häntä edelleen. Haluan näyttää hänelle mitä hän menetti. Kuukausi toisensa jälkeen suhteessamme vakuutin hänelle laihduttavani ja hehkutin kuinka kohta olisin laiha, tietenkin kutienkin vain koko ajan lihoen.. En näe häntä jollen oikein yritä osua samaan paikkaan hänen kanssaan, joten en näyttäydy näissä läskeissäni hänelle, vaan vasta 15 kiloa laihempana! Siinähän näkee yllätyksen, tunnistaako vielä samaksdi tytöksi. Mies sanoi minun näyttävän "perus naapurintytöltä".. Se loukkasi. Mahdanko näyttää vielä kun olen laiha, todella laiha, kauniin laiha! Haluan niin nähdä hänen ilmeensä kun hän tulee näkemään uuden kroppani, kuinka hyvältä se näyttääkään, ja kuinka se ei ole enää hänen omistuksessaan.

Eli n. 14 viikon päästä tämän pitäisi toteutua. 14kg on tällä hetkellä liikaa, mutta pian se on poissa! 22.6. tavoitepaino, 57kg, olisi saavutettu. Sitä ennen kilo viikossa.

Pic

Olin hiihtoloman Italiassa harjoitusleirillä. Oli oikea syömishäiriöisen "paratiisi". Aamupalaksi suklaacroisantteja ja samalla linjalla koko päivä.. Plus tiestysti itse ostetut mässyt. En voinut hillitä itseäni mitenkään, tuloksena kolme kiloa lisää.. Viikossa! Hienoa minä..

En jaksa kirjoittaa nyt mitään kummoisempia, olen kipeänä ja se vie liikaa voimia. Otin kutienkin yhden kuvan itsestäni tänne laitettavaksi. Kuva on tietysti otettu sellaisesta kulmasta, ettei se näyttäisi niin hirveän pahalle, epätoivoinen yritys saada itsensä näyttämään laihalle - siinä onnistumatta.

Läski. Läskit jalat, perse roikkuu suorastaan.. Helvetin pienet rinnat vaikka rasvaa muualla riittääkin. Kuvottava.