Pause

Pahoittelen pitkää poissaoloani, aika ei vain millään riitä kaikkeen. Koulu hommat pitäisi hoitaa, reenata, uutta huonettani sisustaa ja vaikka mitä.

Tein ennätyksen hetki sitten, laihduin alle 70kilon. Sitten tulikin hirveä ahmiminen ja putki jäi päälle. Nyt kuitenkin olen löytänyt raas itsekurin, eilen vaaka näytti 71,5kg, tänään 70,1kg. Nyt sitten vauhtia rauhallisemmaksi ja yritän hiljalleen tiputtaa lisää painoa, seuraava välitavoite on 67kg.

Pidän kuitenkin nyt pienen tauon bloggauksesta, en halua tuntea huonoa omatuntoa siitäkin etten ole käynytr kirjoittamassa. Palailen kahden viikon päästä kirjoittamaan ja katsotaan olenko saanut koulutyöt siihen vaiheeseen, että pystyn jatkamaan kirjoittamista.


Liikunnan ja ulkoilun täyteistä paria viikkoa kaikille, ja onnea laihtumisyrityksiin!

feeling a bit better?

Tänään on ollut aika kiire päivä, puolittain tarkoituksella, jotten ehtisi syödä. En ole käynyt vaa'alla nyt hetkeen, koska olen ahminut. Huomenna kuitenkin käyn, koska tämä päivä on mennyt hyvin, kaloreja tullut suunnilleen 600. En ole urheillut, sillä ohjelmassa oli lepopäivä ja hieronta. Elän niin suuressa toivossa ettei vaaka näyttäisi kovasti yli 72 kiloa.. Näen yhä silmissäni sen kauniin näyn: 70,9kg, voi se oli ihana hetki.. Nyt kuitenkin yritän ottaa uudestaan kontrollin (monettako kertaa mahdan näin sanoa?) ja uudestaan 70 kiloon ja sen alle. Huomasin että Mies toimii mahtavana motivaattorina. Ennen syömään menemistä kuvittelen jonkin tilanteen, jossa näen Miehen ja olen laiha. Kuvittelen esimerkiksi läpi keskustelun, jonka käymme, kuinka kerron hänelle mitä kaikkea minusta on tullut, mihin kaikkeen olen pystynyt, ilman häntä, vaikkei hän uskonut että pystyisin yhtään mihinkään.

Typerää? Kyllä. Mutta jos tuolla pystyn olemaan ahmimatta niin teen sen. Odotan kuumeisesti tuota tilannetta kun se tulee jonakin upeana päivänä; minä laihana ja Mies näkemässä sen.

Up and down, round and round.

Jotain mihin itse en pysty. Kauneus.


En taaskaan ole kirjoittanut hetkeen, pahoittelen. Kirjoitustauot johtuvat useimmiten huonosti menneestä ajanjaksosta, niin tälläkin kertaa.

Olin taivaissani, olin lenkillä ja juoksu kulki kuin unelma. Suorastaan lensin, en ole koskaan päässyt niin lujaa. Juoksin Miehen talon ohi. Näin hänet ikkunasta, hän istui koneellaan. Päätin juosta mäen takaisin ylös, jotta voisin nähdä hänet vielä toisen kerran, ihan vaikka vain nopeasti.. Otin vedon mäkeen, jonka päällä käännyin ympäri ja lähdin rullaamaan alaspäin. Katsoin miehen ikkunaan, mutta näinkin kolme ihmistä hänen parvekkeellaan, yhden oli pakko olla Mies! Hidastin, näin kuinka hän kääntyi katsomaan minuun päin, käänsin katseeni takaisin tiehen ja kiristin hieman vauhtia, juosten samalla kuitenkin helpon oloisesti ja rennosti. Tunsin itseni niin eläväksi, olinhan laihtunutkin, tunsin itseni kauniiksi hetkellisesti.. Kuvittelin mielessäni mitä Mies mahtoi puhua ystäviensä kanssa, mainitsiko hän edes heille kuka juoksi juuri talon ohitse (seurustellessamme hän ei ollut kertonut edes kenellekkään ystävistään seurustelevansa), entä mitä hän itse mahtoi ajatella! Kysymykset pyörivät päässäni, mutta tyydyin siihen etten saisi niihin vastausta, olin silti äärimmäisen tyytyväinen, hän oli nähnyt minut, minä oli reenaamassa, eli sain aikaiseksi jotain jota hän ei minun uskonut pystyvän.

Mutta sitten.. Tuli 3. päivä. En ymmärtänyt miksi minua himotti niin suuresti ahmia, yritin kieltäytyä siltä, mutta lopulta kuitenkin ahmin. Illalla vasta ymmärsin, että oli kamala, 3. päivä. En ollut valmistautunut siihen, en selvinnyt siitä. Hienot lukemat vaa'assa katosivat, ei enää 70 kiloa, vaan enemmän, ainakin norsun verran. Alkoi taas masentaa. Kevyt ja tyytyväinen fiilis katosi kuin tuhka tuuleen, tilalle tuli epätoivoinen itku, masennus ja viiltely. Yhtenä iltana istuin vain useita tunteja huoneessani itkemässä kuunnellen musiikkia ja viiltäessäni toista kättäni auki, anteeksi jos kuulostan naurettavalta ja teiniltä, oli vain saatava edes hetkellistä helpotusta pahaan oloon. Kipu ja veren näkeminen jotenkin omalla sairaalla tavallaan rauhoittavat. Sillä hetkellä halusin todella vain kuolla. Tuntui ettei apua saa mistään, sitä ei ole, mitään ei enää tule, minua varten ei ole enää mitään, koska en saa olla enää laiha. Tässä kohdassa täytyy kiittää eveä, hänen vistinsä auttoivat tuona hetkenä.

Viikonloppuna juoksin ensimmäiset kotimaan kisani, häviten muun muassa 2 vuotta nuoremmalle. Omasta mielestäni menin ihan hyvin, mutta jos kerran häviän nuoremmalle! Ei herran jestas, kuinka selviän tästäkään.. Tämä päivä alkoi ajatuksella "nyt hallinta takaisin!" jo heti herätessäni. Ajattelin pitkää lenkkiä koirani kanssa ja kaikkea muuta mukavaa urheilua keväisessa ilmassa. Mutta mitä sainkaan kun avasin verhot? LUNTA! Lunta, lunta ja vielä kerran lunta! Sitä oli hurjasti, hurjasti liikaa. Ja siitä päivä kääntyikin ahmimiseksi ja jumittamiseksi. Onneksi sain edes nyt tultua kirjoittamaan, jotain edes tehtynä. Pitäisi lukea erääseen uusintakokeeseen, joka on reilun viikon päästä mutten saa aikaiseksi millään. Haluaisin taas vain hautautua peittojen alle ja nukkua päivien ohi, lopulta nukkua koko vuoden ohi, ja toivoa, että olisin herätessäni laiha. Jollen, niin antaa sitten kaiken samantien olla.

Kertausta

Eli jos tilanteeni on vielä jollekin epäselvä, kerron tässä tiivistetyn version syömishäiriöstäni.

9. luokan kevääseen mennessä olin hieman tukevoitunut, koska kasvuni oli jo loppunut, mutta söin edelleen samalla lailla kuin kasvupyrähdyksen aikana. Olin siis kuitenkin normaali painoinen. Äitini alkoi huomautella minulle painostani ja kielsi ottamasta lisää ruokaa, koska söin hirveästi. Siitä alkoi laihduttamiseni. En todellakaan syytä äitiäni mistään, älkää niin ymmärtäkö. Eihän syömishäiriön puhkeaminen hänen syynsä ole. Olen jo ensimmäiseltä luokalta lähtien tuntenut huonoutta ja kadehtinut laihoja tyttöjä (vaikka olen itse ollut siis normaali painoinen, en lihava, mutten kuitenkaan laihakaan), joten eiköhän tämä ihan omaa syytäni ole.

9. luokan keväällä opettelin oksentamaan. Ajatuksena oli että voin pitää silloin tällöin herkkupäivän, muttei tarvitse lihota kun oksentaa kaiken pois. Eihän siinä mitään pahaa olisi, ajattelin. Mutta kuten bulimkot tiedätte, oksentaminen ja ahmiminen vain herkistää toiselle kerralle ahmia ja oksentaa. Olin 9. luokan ja lukion alun välisen kesän ulkomailla, jossa oksentelin myös silloin tällöin ja jatkoin laihduttamistani. Kevään ja kesän aikana painoni tippuikin suunnilleen 6kg, alkaessani laihduttaa keväällä painoin n. 71,5kg.

Syksyllä jäin kiinni oksentamisesta, joten se oli lopetettava. Aloin syödä äärettömän terveellisesti. Tutkin miten voisin syödä mahdollisimman terveellisesti, mikä olisi parasta ravintoa urheilijalle. Aloin syödä paljon kasviksia ja proteiineja, syöden vain vähän hiilihydraatteja, koska halusin laihtua. Siinä tulikin sitten ortoreksia. Painoni alkoi tippua vielä nopeammin ja syksyllä painoin täydelliset 57kg. Rakastin itseäni, olin kaunis, pystyin mihin vain, olin todella hyvä koulussa, urheilu alkoi ensimmäistä kertaa elämässäni luistaa upeasti, olin yhtäkkiä ikäisistäni seurani paras. Se oli minulle jotain täysin uutta. Elämä on täydellistä laihana. Yhden rankan leirin jälkeen talvella painoni tipahti viikon leirin jälkeen 55kg, mutta nostin sen takaisin 57kg, koska en mielestäni kaunistu yhtään painamalla alle 57 kilon, eikä se edesauta urheilua.

Sitten tulikin joulu.. Sain lahjaksi tuhottomasti suklaata ja minulle tuputettiin kaikkea syötävää ja päiviteltiin kuinka laiha olin. Veljeni antoi minulle lempinimen "silakanruoto" (se tuli ilmeisesti siitä, koska yläkropassani luut näkyivät aika selvästi. Laihtuessani minulta lähtee oikeastaan melkein kaikki rasva yläkropasta, mutta reidet ja perse eivät laihdu niin hyvin, siksi tarvitsee painaa tarpeeksi vähän, että myös jalat näyttäisivät hyvältä). Jatkuva painostus syödä ja lopulta täysi turhautuminen saivat minut maistamaan herkkuja - jestas kuinka hyviä ne olivatkaan, en edes muistanut kuinka ihana niiden maku olisi! En ollut syönyt ainuttakaan herkkua reiluun puoleen vuoteen, ei suoraan sanoen tehnyt ollenkaan mieli edes (kun on ollut tarpeeksi kauan erossa ei oikeasti edes houkuta mitkään herkut, uskokaa tai älkää).

Jouluna alkanut herkutteluni ei enää loppunutkaan. Viikot vierivät ahmiessani, en saanut enää mitään kontrollia itseeni. Elämä meni jyrkkää alamäkeä. Yritin pyytää apua eräältä ohjaajaltamme urheilun puolelta, mutta hän kuittasi asian vain "kyllähän sinä selviät", eikä ottanut asiaa vakavasti (toisaalta, hänellä on omina lapsina vain poikia, hän oli varmasti vaikeana tytön tullessa puhumaan vaikeista asioista). Ahmiminen jatkui, oksensin myös silloin tällöin, mutta pääosin sairastin BED:tä. Lihosin hurjasti. En saanut konrtollia kesälläkään, elämäni oli hirveää, en saanut konrtollia syksyllä, elämäni meni suorastaan helvetiksi. Syksyllä aloin oksentaa enemmän. Puoli vuotta, eli tähän kevättalveen asti, oksentelin 1-4 kertaa päivässä. Oloni oli surkea, jouluna ja uutena vuotena meinasin tappaa itseni, lääkkeet olivat ja pöydälläni, ne olisi vain tarvinnut laittaa suuhun. Jostain syystä en kuitenkaan niin tehnyt vaan jatkoin kituuttamista. Oksensin ja oksensin, en jaksanut enää mitään, aamuisin halusin vain jäädä makaamaan sänkyyn ja illalla kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista.

Sitten hain apua. En koe siitä olleen vielä erityistä helpotusta, mutta juttu onkin vielä melko kesken, odottelen parhaillaan aikaa sisätautilääkärille ja muille jutuille. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen hiljalleen saamassa otteen takaisin. Pahimmillani painoin yli 75kg, mutta nyt, hetken onnistuneen laihduttamisen jälkeen, painoin tänä aamuna 71,3kg! Olin haltioissani. En ole painanut niin vähää ainakaan 4 kuukauteen! Olen sahannut kyllä 72 kilon ja 75kilon välillä, mutten edistynyt. Nyt minulla on vahva luotto siitä, että kaikki menee hyvin ja saan laihduttettua. Tavoite on tämän viikon loppuun mennessä painaa 71kg ja ensi viikon loputtua 70kg ja sitten 69kiloa ja sitten olisi jo ensimmäinen tavoite saavutettu, painaisin alle 70kiloa! Oi se kuulostaisi niin upealta.. Mutta hiljaa hyvä tulee, täytyy vain pitää itsekuri hyvänä. Kesän lopulla tulen toivottavasti painamaan sen täydellisen määrän, 57 kiloa.



Kirjoitin muuten myös hieman lisätietoa tuohon sivulle "tietoa minusta" kohtaan.

Hain sitten jälkiehkäisyn. Menin nolona apteekkiin odottaen vanhoilta tädeiltä järkyttävän pitkää saarnaa kuinka nykynuoriso ei huolehdi ehkäisystä ja mietin jo mielessäni kuinka selitän ettei vika ollut etteikö ehkäisyä olisi käytetty.. Ja kuinka tietysti tämä olisi tapahtunut monen vuoden seurustelusuhteessa jne. Kuitenkin kun astuin apteekkiin niin ensimmäinen täti tuli vastaan ja kysyi iloisesti kuinka voisi auttaa. Hiljaa sopersin että jälkiehkäisyä tarvitsisin ja täti ystävällisesti kertoi minulle että minun tulisi mennä jonottamaan tuohon jonoon ja kertoa asiani siellä. Olin ihmeissäni tädin ystävällisyydestä, mutta vajosin nopeasti takaisin kurjuuteen kun näin naisen, jonka pitäisi palvella minua. Hän oli vanha, eli saarna ja syytökset tulisivat varmasti! Mutta mitä, hänkin käyttäytyi äärimmäisen ystävällisesti ja asiallisesti! Olin ihmeissäni, näinkö helppoa tämä onkin. Kotona otin pillerin ja sitten kaikki olikin ohi, helppoa! Ihanaa ettei elämääni yritetty vaikeuttaa lisää.

Eli kaikki jotka epäilevät pitäisikö hakea jälkiehkäisy vai ei, niin minun puolestani hakekaa ihmeessa! Älkää kärsikö ajatuskierteessä "mitä jos.." vaan hoitakaa asia pois päiväjärjestyksestä, se on niin vaivatonta. Kuitenkaan en todellakaan kehota jättämään ehkäisyä pois, vaan tarkoitan että jälkiehkäisy on äärimmäisen hyvä vahingon sattuessa.

Nyt on kuitenkin pari päivää aivan typerästi, olen syönyt liikaa. En ahminut törkeästi, mutta vähän liikaa kuitenkin. Ja nytkin tekisi mieli mennä syömään, järjettömän paljon. Lisäksi olisi pitänyt alkaa perjantaina lukemaan maanantaina olevaan kokeeseen, enkä ole edes aloittanut! Ja koe on vielä aineesta, jonka olin ajatellut kirjoittaa.. Joo terve. Ei tässä muuta enää voi sanoa.

Onneksi en kuitenkaan ole vain maannut x:nä selällään läskistelemässä, vaan olen siivonnut huoneeni, kaappini ja poistanut vaatteet, joita en enää käytä (jos olisitte nähneet kuinka järkyttävään kuntoon olin huoneeni päästänyt niin ymmärtäisitte kuinka suuri työ se oli ;D). Lisäksi sain maalattua ison huoneen seinät talomme alakerrassa, saan oman huoneeni siihen! Vihdoinkin isompi huone ja ennen kaikkea omaa rauhaa. Ei vaan, huijasin. Ennen kaikkea kaukana keittiöstä.

Ajattelin kertoa miehelle tässä lähiaikoina ongelmistani. Sillä en koe reiluksi että käyttäydyin välillä todella kummallisesti ja hän luulee, että on itse tehnyt jotain väärin. Ja parempi hänen on tietää ettei kuvittele minusta liikoja ja ehdi jopa rakastua tai mitään pienempääkään.. Sillä kokisin, että huijaisin häntä. Olen alhainen olio, sillä minulla on syömishäiriö. Oksennan, itken vähän väliä turhista asioista, olen ahdistunut. Ei hänen tarvitse sitoutua katsomaan minua päivästä toiseen jollei tiedä mitä saa. Ajattelin esittää asian niin, että annan hänelle mahdollisuuden lähteä kaikesta tästä pois heti jos haluaa. En loukkannu, hän saa lähteä ihan täysin heti jos haluaa, ilman mitään seuraamuksia.

Saahan viallisen tuotteenkin palauttaa kauppaan.

Baby news - or not!

Alkuun hieman unelmoitavaa.




Tänään asiat tuntuivat aluksi onnistuvan. Minulla oli koe, jossa pelkäsin epäonnistuvani täysin, tullen kuitenkin kokeesta hymy huulillani ja melko varma, että numero olisi ainakin yhdeksän. Kouluruokailu onnistui hyvin, söin todella paljon salaattia ja sopivasti (äärettömän hyvää) kasvisurokaa. Koulusta kotiin tullessani päätin käydä miehellä. Ja muistakaa ero, mies on nykyinen ihan mukiinmenevä poikaystäväkanditaatti ja sitten taas Mies on ääliö, joka aiheuttaa minulle edelleen käsittämättömästi tuskaa. Mutta kuitenkin, menin käymään miehellä, koska hän oli lähdössä viikonlopuksi kotikaupunkiinsa. Päädyimme niin sanoakseni peittojen alle, olemme kuitenkin jo niin läheisiä, ettei tämä ole mikään kerran juttu jos sitä ajattelette, lähempänä seurustelua kuin mitään muuta tällä hetkellä. Mutta mitä kävikään.. Eiköhän jollain käsittämättömällä tavalla kortsu lipsahtanut pois paikoiltaan! Lopetimme heti, mutta silti, entä jos kuitenkin..? En olisi tarvinnut yhtään stressin aihetta enää, aamulla painoni oli 71,8kg ja olin varma, että tästä suuta olisi vain alaspäin ja kohta painaisin vähemmän kuin pitkään aikaan, pääsisin alle 71 kilon. Mutta tuollainen määrä stressia aiheutti heti ahmimiskohtauksen kotona. Söin aivan hirveästi.. Onneksi kuitenkin sain oksennettua. Sain oksennettua ehkä jopa paremmin kuin normaalisti, ainakin tuntui siltä, että en ole ennen saanut näin hyvin kaikkea pois ja olo oli siis oksentaessa äärettömän tukala, tuntui että pyörtyisin siihen paikkaan - eli ilmeisesti sain paljon ulos. Toivottavasti en nyt lihoisi, vaan hyvä linja jatkuisi, toivon sitä niin paljon!

Ja entä mitä teen nyt? Lähdenkö kaupunkiin hakemaan jälkiehkäisyn, ihan vain varmuuden vuoksi, vai odotanko menkkoja? mies kuitenkin sanoi ettei todellakaan ollut tullut ja mielestään keskeytti heti kun tunsi kortsun lähteneen. En sitten tiedä, riskeeraanko ja odotan mitä käy, vai käynkö hakemassa jälkiehkäisyn. Hän kuitenkin lupasi ehdottomasti maksaa pillerit jos niin päätän, vaikkei uskonut että olisin että tulisin raskaaksi. Kiltisti ajateltu, tosin ei ole oikeudenmukaista, että hän tuntisi tapahtuneesta syyllisyyttä, joten aijon maksaa pillerit itse, jos jostain löydän rahaa.

Mutta ainakin nyt parrikaadit uudelleen pystyyn, tapahtuu sitten mitä tahansa niin lihota ei saa!

Are we having fun yet?

"Mitäs sinulle kuuluu?" Tuttu kysymys kun törmäät kaveriisi, jota et ole nähnyt hetkeen? Luultavasti vastaat "Mitäs tässä, ihan hyvin, entäs itse?" Tai mikäli olet lukiolainen saatat päivitellä koeviikkoa yms. Onko sinulla koskaan fiilistä, että tuohon kysymykseen pitäisi vastata oikeasti ja kertoa, mitä oikeasti kuuluu? Mutta miltä kuulostaisi: "No aika surkeata, olen taas saanut ahmimisputken päälle, oksennan taas useasti päivässä tai en saa oksennettua, mutta silti ahmin ja se ahdistaa hullusti. Olen reunalla, tuntuu etten kestä tätä, haluaisin vain laihan vartaloni takaisin! En selviä oikeasti enää kauaa näin." Noh, ehkäpä parempi olla pamauttamatta mitään tuollaista sille raukalle, joka erehtyy tiedustelemaan kuulumisia, helpompi kääntää puheenaihe kaverille varmasti mieluisaan aiheesee: häneen itseensä.

Tällaista tänään, mitä huomenna?