Hey dad
I´m writing to you
Not to tell you
That I still hate you
Although I do
I wanna ask you
How you feel
And how we fell apart
How this fell apart
Are you happy out here
In this great wide world
Do you miss your little girl
I guess not
How do you sleep at night
Do you even wonder if I´m alright
Well I can tell you that it´s hard to survive
It´s been a long hard road without you by my side
Why weren´t you there the night that I cried
You broke your child for life
I remember the days you were a hero in my eyes
But those were just a long lost memory of mine
The days I spent
Were full of hate
I was so angry
And I admit that I´m still
The scars run deep inside
There´s things I´ll take
To my grave
Maybe this is the time you´ll wake up
But you know what
It´s too late
A way too late
You take a step to me
I´ll take two steps away from you
keskiviikko 30. heinäkuuta 2008
torstai 10. heinäkuuta 2008
I found you.
Löysinkin täältä vaa'an! Se oli vain niinkin omituisessa paikassa kuin eteinen. Vaaka oli melko vanhanaikainen, eikä sillä tarkkaa lukemaa saanut (ei ollut mikään digitaalinen vaaka), mutta jotain suuntaa-antavaa ainakin. Eli eilen aamulla paino oli n. 68kg! Ei huonosti, alempana kuin mitä se on ollut viime lokakuun. Harmittavaa vain on, että sain kurkkuni kipeäksi viime viikonloppuna ja se pakotti minut pitämään taukoa reenaamisesta. Onneksi kahden päivän levolla kurkku asettui ja pääsin jatkamaan reenaamista. Nyt kuitenkin olen joka yö taistellut sitkeän limaisen yskän kanssa, joka pahenee yö yöltä. Siispä taas ohjelmaan lepoa, sillä ei taida reenaaminen tässä auttaa. Otan ainakin tämän päivän iisisti ja ehkä seuraavankin, ja katson sitten onko yskä helpottunut.
Olen syönyt nyt jo ainakin viisi päivää oikein! Aika hienoa sekin. Ensimmäisenä tavoitteena on syödä viikko hyvin, sitten viikko ja 3 päivää ja sitten taas yhteensä se kaksi viikkoa. Jos kaksi viikkoa saan syötyä oikein repsahtamatta kertaakaan, ruvetaan olemaan aika vahvoilla. Painossahan laitoin välitavoitteeksi 67kg. Viimeksi painoin sen verran viime elokuun alussa! Eli aika hienoa olisi päästä siihen painoon takaisin ja varmaan tällä menolla jo ennen elokuuta. Seuraava välitavoite olisikin sitten 65 kiloa (kuulostaapa ihanalta lukemalta!). Tällä hetkellä olen muuten laihduttanut jo 7 kiloa pois, aika upeaa. Vielä 11 lisää ja se on siinä.
Näin viime yönä painajaisia Miehestä. Tai enpä tiedä olivatko ne painajaisia, sanon vaan niin, ehkä ne olivat enemmänkin ihanaa unta.. Mies ilmestyi unessa paikkaan, jossa olimme kavereiden kanssa. Hän oli ihana, tosin olin hyvin epäileväinen häntä kohtaan. Lopulta kuitenkin hän sai minua hieman puolelleen, jättäen kuitenkin taas yhtäkkiä unen lopussa. Aika kuvaavaa hänestä. On todella inhottavaa nähdä hänestä unta, mutta taas toisaalta vain haluan nähdä hänet, äärettömän paljon. Mutta, kyllä sekin hetki tulee, 57 kilon kohdalla. Sitten katsotaan kuka on meistä se heikko ja kuka on pystynyt vaikka mihin! Siinä vaiheessa voisi kysäistä olenko yhtään muuttunut, mitä nyt vaivaiset 18 kiloa poissa.
(Säälittää välillä itseäkin huomata, kuinka katkeraksi olen tullut hänen takiaan.)
Mutta yritän jatkaa hyvällä linjalla, voimia muillekin, jotka taistelevat painonsa ja syömishäiriöiden kanssa!
Olen syönyt nyt jo ainakin viisi päivää oikein! Aika hienoa sekin. Ensimmäisenä tavoitteena on syödä viikko hyvin, sitten viikko ja 3 päivää ja sitten taas yhteensä se kaksi viikkoa. Jos kaksi viikkoa saan syötyä oikein repsahtamatta kertaakaan, ruvetaan olemaan aika vahvoilla. Painossahan laitoin välitavoitteeksi 67kg. Viimeksi painoin sen verran viime elokuun alussa! Eli aika hienoa olisi päästä siihen painoon takaisin ja varmaan tällä menolla jo ennen elokuuta. Seuraava välitavoite olisikin sitten 65 kiloa (kuulostaapa ihanalta lukemalta!). Tällä hetkellä olen muuten laihduttanut jo 7 kiloa pois, aika upeaa. Vielä 11 lisää ja se on siinä.
Näin viime yönä painajaisia Miehestä. Tai enpä tiedä olivatko ne painajaisia, sanon vaan niin, ehkä ne olivat enemmänkin ihanaa unta.. Mies ilmestyi unessa paikkaan, jossa olimme kavereiden kanssa. Hän oli ihana, tosin olin hyvin epäileväinen häntä kohtaan. Lopulta kuitenkin hän sai minua hieman puolelleen, jättäen kuitenkin taas yhtäkkiä unen lopussa. Aika kuvaavaa hänestä. On todella inhottavaa nähdä hänestä unta, mutta taas toisaalta vain haluan nähdä hänet, äärettömän paljon. Mutta, kyllä sekin hetki tulee, 57 kilon kohdalla. Sitten katsotaan kuka on meistä se heikko ja kuka on pystynyt vaikka mihin! Siinä vaiheessa voisi kysäistä olenko yhtään muuttunut, mitä nyt vaivaiset 18 kiloa poissa.
(Säälittää välillä itseäkin huomata, kuinka katkeraksi olen tullut hänen takiaan.)
Mutta yritän jatkaa hyvällä linjalla, voimia muillekin, jotka taistelevat painonsa ja syömishäiriöiden kanssa!
sunnuntai 6. heinäkuuta 2008
Anteeksi.
Anteeksi. Anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Olen ollut poissa pitkään, liian pitkään. Kerron teidät tilanteen tasalle:
Olen päässyt jo psykiatrille asti. Hänen kanssaan neuvottelimme viime perjantaina ensimmäistä kertaa hoitoni aloittamisesta. Hän oli muuten samaa mieltä siitä asiasta, ettei minun ole hyvä olla kotona, että olisi parempi jos voisin asua muualla (kerron ehkä lopussa tai toisessa kirjoituksessa ahdistuksesta, joka minut kotona valtaa). Hän mietti tilannettani ja pohti jos alkaisimme toimia Dr. Christopher Fairburin Overcoming Binge Eating -kirjan hoitosuunnitelman mukaan. Ja saisin lääkkeet. Voi sitä taikasanaa! Lääkkeet. Eikö kuulostakin hienolta? Jotain, joka oikeasti toimisi, oikeasti vaikuttaisi, jotain, joka ei olisi kiinni minusta itsestäni. Ongelmanihan ei oikeastaan ole oksentaminen. Voisin lopettaa sen koska tahansa, ei se ole minulle välttämätöntä (olenkin ollut nyt n. 1,5kk oksentaen vain kerran koko aikana). Se on vain niin etten pysty olemaan ahmimatta. Oikea ongelmani on siis BED. Oksensin ja oksennan vain ja ainoastaan siksi, että koen itseni huonommaksi ihmiseksi silloin kun olen ahminut, mutten oksentanut, kuin jos ahmin ja oksennan. Mutta aina sitä ei vain jaksa, sillä fysiikkaa rupeaa pettämään, siksi oikeastaan olen sitä nyt lopettanutkin. Ja jotenkin minua alkoi inhottaa itseni, kun oksentamisen jälkeen halusin vain ahmia uudestaan. Sehän tulee kalliiksikin! Ja vanhemmat huomaavat kun sellaisella syötöllä ruokaa katoaa.
Ne jotka eivät ole koskaan tuosta ihmeellisestä kirjasta kuulleetkaan, niin kirja on amerikkalaisen sedän kirjoittama, suunnattu collegessa opiskeleville tytöille itseparannusoppaaksi ja parantumissuunnitelma etenee askelittain (step 1, step 2..). Ohjelma oli mielestäni muuten ihan hyvä, mutta yksi kohta sai minut suuren inhon tunteen valtaan. "Stop dieting!" EN IKINÄ! En varmasti lopeta laihduttamista, sillä haluan päästä ihannepainooni (57kg). Vain silloin pääsen takaisin onneen, joka minulla silloin oli. Haluan vain tuohon 57 kiloon, en sen vähempään, se riittää. Haluan vain päästä niihin ihaniin mittoihin, jotta voin hyväksyä itseni ja saada ystäviä. Nyt häädän ihmiset ympäriltäni, enkä pysty olemaan kauniiden naisten seurassa. Tunnen itseni niin huonoksi, en vain kestä sitä. Ymmärrätte varmaan tämän tekevän ystävien pitämisen ja ystävystymisen vaikeaksi.
Painoin pahimmillani sen 75 kiloa. Laihduin parhaimmillani 68.8 kiloon. Ensin en sitä sen kummemmin huomannut, ei kuusi kiloa tuntunut näkyvän, mutta vaatteet kertoivat totuuden. Farkut mahtuivat paremmin päälle ja tuntuivat huomattavasti mukavammilta, myös muut vaatteet tuntuivat ja näyttivät paremmilta. Mutta, kuten syömishäiriössä yleensä, en todellakaan ole pystynyt jatkamaan laihtumistani suoraviivaisesti. Minulla on jaksoja jolloin syön hyvin ja elämä on ihanaa, mutta sitten toisaalta on niitä vaiheita jolloin vain ahmin, itken ja haluan tappaa itseni (viiltelyn olen jättänyt, sillä kesällä sitä on hankala peitellä). Viimeisimmän ahmimisputken jälkeen painoni oli 71.3kg. Sitten söin päivän kunnolla: 70.6kg. Tällä hetkellä en painoani tiedä, koska lähdin kotoa Jyväskylään poikaystäväni mukana asumaan muutamaksi viikoksi. Teen täällä samalla myös töitä. Oikein syöminen tuntuu myös helpommalta ja olenkin muutaman päivän syönyt taas kivasti. Harmittaa vain kovasti, ettei täällä ole vaakaa. En voi millään tietää paljonko painan. Käyn kuitenkin seuraavana viikonloppuna kotona hakemassa rullaluistimet ja ihanan koirani! Että jotakin voi olla näin kova ikävä (poikaystävän lisäksi)! Ja samlla pääsen käymään vaa'alla katsomassa konkreettisia tuloksia.
Nyt kuitenkin olen luottavaisilla mielillä painonpudotuksen suhteen ja yritän syödä riittävästi (n. 1500kcal/päivä), mutta täällä en laske kaloreita kovin tarkkaan. Syön vähän sen mukaan kuinka rankkoja reenejä ohjelmassa on. Koetan myös kirjoittaa useammin, tästä kirjoituksesta tuli aika hajanainen, mutta yrittäkää saada selvää. Toivottavasti kuulen kaikista teistä ihanista lukijoista taas, on todella mukavaa saada kommentteja!
Olen päässyt jo psykiatrille asti. Hänen kanssaan neuvottelimme viime perjantaina ensimmäistä kertaa hoitoni aloittamisesta. Hän oli muuten samaa mieltä siitä asiasta, ettei minun ole hyvä olla kotona, että olisi parempi jos voisin asua muualla (kerron ehkä lopussa tai toisessa kirjoituksessa ahdistuksesta, joka minut kotona valtaa). Hän mietti tilannettani ja pohti jos alkaisimme toimia Dr. Christopher Fairburin Overcoming Binge Eating -kirjan hoitosuunnitelman mukaan. Ja saisin lääkkeet. Voi sitä taikasanaa! Lääkkeet. Eikö kuulostakin hienolta? Jotain, joka oikeasti toimisi, oikeasti vaikuttaisi, jotain, joka ei olisi kiinni minusta itsestäni. Ongelmanihan ei oikeastaan ole oksentaminen. Voisin lopettaa sen koska tahansa, ei se ole minulle välttämätöntä (olenkin ollut nyt n. 1,5kk oksentaen vain kerran koko aikana). Se on vain niin etten pysty olemaan ahmimatta. Oikea ongelmani on siis BED. Oksensin ja oksennan vain ja ainoastaan siksi, että koen itseni huonommaksi ihmiseksi silloin kun olen ahminut, mutten oksentanut, kuin jos ahmin ja oksennan. Mutta aina sitä ei vain jaksa, sillä fysiikkaa rupeaa pettämään, siksi oikeastaan olen sitä nyt lopettanutkin. Ja jotenkin minua alkoi inhottaa itseni, kun oksentamisen jälkeen halusin vain ahmia uudestaan. Sehän tulee kalliiksikin! Ja vanhemmat huomaavat kun sellaisella syötöllä ruokaa katoaa.
Ne jotka eivät ole koskaan tuosta ihmeellisestä kirjasta kuulleetkaan, niin kirja on amerikkalaisen sedän kirjoittama, suunnattu collegessa opiskeleville tytöille itseparannusoppaaksi ja parantumissuunnitelma etenee askelittain (step 1, step 2..). Ohjelma oli mielestäni muuten ihan hyvä, mutta yksi kohta sai minut suuren inhon tunteen valtaan. "Stop dieting!" EN IKINÄ! En varmasti lopeta laihduttamista, sillä haluan päästä ihannepainooni (57kg). Vain silloin pääsen takaisin onneen, joka minulla silloin oli. Haluan vain tuohon 57 kiloon, en sen vähempään, se riittää. Haluan vain päästä niihin ihaniin mittoihin, jotta voin hyväksyä itseni ja saada ystäviä. Nyt häädän ihmiset ympäriltäni, enkä pysty olemaan kauniiden naisten seurassa. Tunnen itseni niin huonoksi, en vain kestä sitä. Ymmärrätte varmaan tämän tekevän ystävien pitämisen ja ystävystymisen vaikeaksi.
Painoin pahimmillani sen 75 kiloa. Laihduin parhaimmillani 68.8 kiloon. Ensin en sitä sen kummemmin huomannut, ei kuusi kiloa tuntunut näkyvän, mutta vaatteet kertoivat totuuden. Farkut mahtuivat paremmin päälle ja tuntuivat huomattavasti mukavammilta, myös muut vaatteet tuntuivat ja näyttivät paremmilta. Mutta, kuten syömishäiriössä yleensä, en todellakaan ole pystynyt jatkamaan laihtumistani suoraviivaisesti. Minulla on jaksoja jolloin syön hyvin ja elämä on ihanaa, mutta sitten toisaalta on niitä vaiheita jolloin vain ahmin, itken ja haluan tappaa itseni (viiltelyn olen jättänyt, sillä kesällä sitä on hankala peitellä). Viimeisimmän ahmimisputken jälkeen painoni oli 71.3kg. Sitten söin päivän kunnolla: 70.6kg. Tällä hetkellä en painoani tiedä, koska lähdin kotoa Jyväskylään poikaystäväni mukana asumaan muutamaksi viikoksi. Teen täällä samalla myös töitä. Oikein syöminen tuntuu myös helpommalta ja olenkin muutaman päivän syönyt taas kivasti. Harmittaa vain kovasti, ettei täällä ole vaakaa. En voi millään tietää paljonko painan. Käyn kuitenkin seuraavana viikonloppuna kotona hakemassa rullaluistimet ja ihanan koirani! Että jotakin voi olla näin kova ikävä (poikaystävän lisäksi)! Ja samlla pääsen käymään vaa'alla katsomassa konkreettisia tuloksia.
Nyt kuitenkin olen luottavaisilla mielillä painonpudotuksen suhteen ja yritän syödä riittävästi (n. 1500kcal/päivä), mutta täällä en laske kaloreita kovin tarkkaan. Syön vähän sen mukaan kuinka rankkoja reenejä ohjelmassa on. Koetan myös kirjoittaa useammin, tästä kirjoituksesta tuli aika hajanainen, mutta yrittäkää saada selvää. Toivottavasti kuulen kaikista teistä ihanista lukijoista taas, on todella mukavaa saada kommentteja!
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
Payback time baby.. But when.
Pahoittelen pitkää poissa oloani ja myös tälläkin kertaa lyhyeksi jäävää kirjoitustani. Välillä tuntui että kaikki onnistuisi, laihtuisin ja vaikka mitä. Painon sain laskettua 69 kiloon jne. Mutta nyt on taas päivä jolloin haluan viiltää haavat käteen ja oikeastaan kuolla. Tuntuu siis melko paskalta.
En tiedä millä tästä pääsisi, lääkkeillä? Hoidossa minua ollaan vain passittamassa ravitsemusterapeutille, en minä sellaiselle halua! Se on turhaa paskanjauhantaa. Tiedän äärimmäisen hyvin kuinka tulisi syödä, en vain PYSTY siihen! Suututtaa tuokin. Mikseivät vain voi päästää psykiatrille määrätä pillereitä ja katsotaan mitä käy. Jos se auttaisi ja selviäisin. Koska muuten en selviä.
Olen jo kaksi pitkää vuotta sinnitellyt näiden hirveiden tunteiden vallassa, elämä on mennyt yhdeksi lankakeräksi, joka on joutunut kissan kynsiin (kissan omistajat tietävät ettei se sen jälkeen oikein ole enää käyttökelpoinen vaan täystuho ja sotkukasa). En todellakaan pysty elämään uutta vuotta tämän mielenterveydenhäiriön vallassa. Se tappaa minut. En kestä sitä. Vuosi on todella pitkä aika, kestänkö oikeastaan edes puolta vuotta? Tuskaa. Liian vaikeaa. Tuntea olevansa täysi nolla, hyödytön, tulevaisuudeton ja LÄSKI.
Ja entäpä mies.. Millon saan tilaisuuteni näyttää hänelle kuinka surkea ja idiootti hän on? Milloin tulee takaisin maksun aika? Näillä kiloilla ei ikinä. Enkä pysty jatkamaan elämääni täydellisesti eteenpäin jolle ole saanut antaa hänelle takaisin sitä mitä hän teki minulle.
Jep jep, olen siis surkea ja nolla. Yritän päivä toisena jälkeen vakuutella itselleni jotain muuta, mutta lopulta kuitenkin tulee se päivä, joka murtaa minut, joka kertoo kuinka surkea ruoan orja olen.
En tiedä millä tästä pääsisi, lääkkeillä? Hoidossa minua ollaan vain passittamassa ravitsemusterapeutille, en minä sellaiselle halua! Se on turhaa paskanjauhantaa. Tiedän äärimmäisen hyvin kuinka tulisi syödä, en vain PYSTY siihen! Suututtaa tuokin. Mikseivät vain voi päästää psykiatrille määrätä pillereitä ja katsotaan mitä käy. Jos se auttaisi ja selviäisin. Koska muuten en selviä.
Olen jo kaksi pitkää vuotta sinnitellyt näiden hirveiden tunteiden vallassa, elämä on mennyt yhdeksi lankakeräksi, joka on joutunut kissan kynsiin (kissan omistajat tietävät ettei se sen jälkeen oikein ole enää käyttökelpoinen vaan täystuho ja sotkukasa). En todellakaan pysty elämään uutta vuotta tämän mielenterveydenhäiriön vallassa. Se tappaa minut. En kestä sitä. Vuosi on todella pitkä aika, kestänkö oikeastaan edes puolta vuotta? Tuskaa. Liian vaikeaa. Tuntea olevansa täysi nolla, hyödytön, tulevaisuudeton ja LÄSKI.
Ja entäpä mies.. Millon saan tilaisuuteni näyttää hänelle kuinka surkea ja idiootti hän on? Milloin tulee takaisin maksun aika? Näillä kiloilla ei ikinä. Enkä pysty jatkamaan elämääni täydellisesti eteenpäin jolle ole saanut antaa hänelle takaisin sitä mitä hän teki minulle.
Jep jep, olen siis surkea ja nolla. Yritän päivä toisena jälkeen vakuutella itselleni jotain muuta, mutta lopulta kuitenkin tulee se päivä, joka murtaa minut, joka kertoo kuinka surkea ruoan orja olen.
tiistai 29. huhtikuuta 2008
Pause
Pahoittelen pitkää poissaoloani, aika ei vain millään riitä kaikkeen. Koulu hommat pitäisi hoitaa, reenata, uutta huonettani sisustaa ja vaikka mitä.
Tein ennätyksen hetki sitten, laihduin alle 70kilon. Sitten tulikin hirveä ahmiminen ja putki jäi päälle. Nyt kuitenkin olen löytänyt raas itsekurin, eilen vaaka näytti 71,5kg, tänään 70,1kg. Nyt sitten vauhtia rauhallisemmaksi ja yritän hiljalleen tiputtaa lisää painoa, seuraava välitavoite on 67kg.
Pidän kuitenkin nyt pienen tauon bloggauksesta, en halua tuntea huonoa omatuntoa siitäkin etten ole käynytr kirjoittamassa. Palailen kahden viikon päästä kirjoittamaan ja katsotaan olenko saanut koulutyöt siihen vaiheeseen, että pystyn jatkamaan kirjoittamista.
Liikunnan ja ulkoilun täyteistä paria viikkoa kaikille, ja onnea laihtumisyrityksiin!
Tein ennätyksen hetki sitten, laihduin alle 70kilon. Sitten tulikin hirveä ahmiminen ja putki jäi päälle. Nyt kuitenkin olen löytänyt raas itsekurin, eilen vaaka näytti 71,5kg, tänään 70,1kg. Nyt sitten vauhtia rauhallisemmaksi ja yritän hiljalleen tiputtaa lisää painoa, seuraava välitavoite on 67kg.
Pidän kuitenkin nyt pienen tauon bloggauksesta, en halua tuntea huonoa omatuntoa siitäkin etten ole käynytr kirjoittamassa. Palailen kahden viikon päästä kirjoittamaan ja katsotaan olenko saanut koulutyöt siihen vaiheeseen, että pystyn jatkamaan kirjoittamista.
Liikunnan ja ulkoilun täyteistä paria viikkoa kaikille, ja onnea laihtumisyrityksiin!
maanantai 14. huhtikuuta 2008
feeling a bit better?
Tänään on ollut aika kiire päivä, puolittain tarkoituksella, jotten ehtisi syödä. En ole käynyt vaa'alla nyt hetkeen, koska olen ahminut. Huomenna kuitenkin käyn, koska tämä päivä on mennyt hyvin, kaloreja tullut suunnilleen 600. En ole urheillut, sillä ohjelmassa oli lepopäivä ja hieronta. Elän niin suuressa toivossa ettei vaaka näyttäisi kovasti yli 72 kiloa.. Näen yhä silmissäni sen kauniin näyn: 70,9kg, voi se oli ihana hetki.. Nyt kuitenkin yritän ottaa uudestaan kontrollin (monettako kertaa mahdan näin sanoa?) ja uudestaan 70 kiloon ja sen alle. Huomasin että Mies toimii mahtavana motivaattorina. Ennen syömään menemistä kuvittelen jonkin tilanteen, jossa näen Miehen ja olen laiha. Kuvittelen esimerkiksi läpi keskustelun, jonka käymme, kuinka kerron hänelle mitä kaikkea minusta on tullut, mihin kaikkeen olen pystynyt, ilman häntä, vaikkei hän uskonut että pystyisin yhtään mihinkään.
Typerää? Kyllä. Mutta jos tuolla pystyn olemaan ahmimatta niin teen sen. Odotan kuumeisesti tuota tilannetta kun se tulee jonakin upeana päivänä; minä laihana ja Mies näkemässä sen.
Typerää? Kyllä. Mutta jos tuolla pystyn olemaan ahmimatta niin teen sen. Odotan kuumeisesti tuota tilannetta kun se tulee jonakin upeana päivänä; minä laihana ja Mies näkemässä sen.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2008
Up and down, round and round.
Jotain mihin itse en pysty. Kauneus.
En taaskaan ole kirjoittanut hetkeen, pahoittelen. Kirjoitustauot johtuvat useimmiten huonosti menneestä ajanjaksosta, niin tälläkin kertaa.
Olin taivaissani, olin lenkillä ja juoksu kulki kuin unelma. Suorastaan lensin, en ole koskaan päässyt niin lujaa. Juoksin Miehen talon ohi. Näin hänet ikkunasta, hän istui koneellaan. Päätin juosta mäen takaisin ylös, jotta voisin nähdä hänet vielä toisen kerran, ihan vaikka vain nopeasti.. Otin vedon mäkeen, jonka päällä käännyin ympäri ja lähdin rullaamaan alaspäin. Katsoin miehen ikkunaan, mutta näinkin kolme ihmistä hänen parvekkeellaan, yhden oli pakko olla Mies! Hidastin, näin kuinka hän kääntyi katsomaan minuun päin, käänsin katseeni takaisin tiehen ja kiristin hieman vauhtia, juosten samalla kuitenkin helpon oloisesti ja rennosti. Tunsin itseni niin eläväksi, olinhan laihtunutkin, tunsin itseni kauniiksi hetkellisesti.. Kuvittelin mielessäni mitä Mies mahtoi puhua ystäviensä kanssa, mainitsiko hän edes heille kuka juoksi juuri talon ohitse (seurustellessamme hän ei ollut kertonut edes kenellekkään ystävistään seurustelevansa), entä mitä hän itse mahtoi ajatella! Kysymykset pyörivät päässäni, mutta tyydyin siihen etten saisi niihin vastausta, olin silti äärimmäisen tyytyväinen, hän oli nähnyt minut, minä oli reenaamassa, eli sain aikaiseksi jotain jota hän ei minun uskonut pystyvän.
Mutta sitten.. Tuli 3. päivä. En ymmärtänyt miksi minua himotti niin suuresti ahmia, yritin kieltäytyä siltä, mutta lopulta kuitenkin ahmin. Illalla vasta ymmärsin, että oli kamala, 3. päivä. En ollut valmistautunut siihen, en selvinnyt siitä. Hienot lukemat vaa'assa katosivat, ei enää 70 kiloa, vaan enemmän, ainakin norsun verran. Alkoi taas masentaa. Kevyt ja tyytyväinen fiilis katosi kuin tuhka tuuleen, tilalle tuli epätoivoinen itku, masennus ja viiltely. Yhtenä iltana istuin vain useita tunteja huoneessani itkemässä kuunnellen musiikkia ja viiltäessäni toista kättäni auki, anteeksi jos kuulostan naurettavalta ja teiniltä, oli vain saatava edes hetkellistä helpotusta pahaan oloon. Kipu ja veren näkeminen jotenkin omalla sairaalla tavallaan rauhoittavat. Sillä hetkellä halusin todella vain kuolla. Tuntui ettei apua saa mistään, sitä ei ole, mitään ei enää tule, minua varten ei ole enää mitään, koska en saa olla enää laiha. Tässä kohdassa täytyy kiittää eveä, hänen vistinsä auttoivat tuona hetkenä.
Viikonloppuna juoksin ensimmäiset kotimaan kisani, häviten muun muassa 2 vuotta nuoremmalle. Omasta mielestäni menin ihan hyvin, mutta jos kerran häviän nuoremmalle! Ei herran jestas, kuinka selviän tästäkään.. Tämä päivä alkoi ajatuksella "nyt hallinta takaisin!" jo heti herätessäni. Ajattelin pitkää lenkkiä koirani kanssa ja kaikkea muuta mukavaa urheilua keväisessa ilmassa. Mutta mitä sainkaan kun avasin verhot? LUNTA! Lunta, lunta ja vielä kerran lunta! Sitä oli hurjasti, hurjasti liikaa. Ja siitä päivä kääntyikin ahmimiseksi ja jumittamiseksi. Onneksi sain edes nyt tultua kirjoittamaan, jotain edes tehtynä. Pitäisi lukea erääseen uusintakokeeseen, joka on reilun viikon päästä mutten saa aikaiseksi millään. Haluaisin taas vain hautautua peittojen alle ja nukkua päivien ohi, lopulta nukkua koko vuoden ohi, ja toivoa, että olisin herätessäni laiha. Jollen, niin antaa sitten kaiken samantien olla.
En taaskaan ole kirjoittanut hetkeen, pahoittelen. Kirjoitustauot johtuvat useimmiten huonosti menneestä ajanjaksosta, niin tälläkin kertaa.
Olin taivaissani, olin lenkillä ja juoksu kulki kuin unelma. Suorastaan lensin, en ole koskaan päässyt niin lujaa. Juoksin Miehen talon ohi. Näin hänet ikkunasta, hän istui koneellaan. Päätin juosta mäen takaisin ylös, jotta voisin nähdä hänet vielä toisen kerran, ihan vaikka vain nopeasti.. Otin vedon mäkeen, jonka päällä käännyin ympäri ja lähdin rullaamaan alaspäin. Katsoin miehen ikkunaan, mutta näinkin kolme ihmistä hänen parvekkeellaan, yhden oli pakko olla Mies! Hidastin, näin kuinka hän kääntyi katsomaan minuun päin, käänsin katseeni takaisin tiehen ja kiristin hieman vauhtia, juosten samalla kuitenkin helpon oloisesti ja rennosti. Tunsin itseni niin eläväksi, olinhan laihtunutkin, tunsin itseni kauniiksi hetkellisesti.. Kuvittelin mielessäni mitä Mies mahtoi puhua ystäviensä kanssa, mainitsiko hän edes heille kuka juoksi juuri talon ohitse (seurustellessamme hän ei ollut kertonut edes kenellekkään ystävistään seurustelevansa), entä mitä hän itse mahtoi ajatella! Kysymykset pyörivät päässäni, mutta tyydyin siihen etten saisi niihin vastausta, olin silti äärimmäisen tyytyväinen, hän oli nähnyt minut, minä oli reenaamassa, eli sain aikaiseksi jotain jota hän ei minun uskonut pystyvän.
Mutta sitten.. Tuli 3. päivä. En ymmärtänyt miksi minua himotti niin suuresti ahmia, yritin kieltäytyä siltä, mutta lopulta kuitenkin ahmin. Illalla vasta ymmärsin, että oli kamala, 3. päivä. En ollut valmistautunut siihen, en selvinnyt siitä. Hienot lukemat vaa'assa katosivat, ei enää 70 kiloa, vaan enemmän, ainakin norsun verran. Alkoi taas masentaa. Kevyt ja tyytyväinen fiilis katosi kuin tuhka tuuleen, tilalle tuli epätoivoinen itku, masennus ja viiltely. Yhtenä iltana istuin vain useita tunteja huoneessani itkemässä kuunnellen musiikkia ja viiltäessäni toista kättäni auki, anteeksi jos kuulostan naurettavalta ja teiniltä, oli vain saatava edes hetkellistä helpotusta pahaan oloon. Kipu ja veren näkeminen jotenkin omalla sairaalla tavallaan rauhoittavat. Sillä hetkellä halusin todella vain kuolla. Tuntui ettei apua saa mistään, sitä ei ole, mitään ei enää tule, minua varten ei ole enää mitään, koska en saa olla enää laiha. Tässä kohdassa täytyy kiittää eveä, hänen vistinsä auttoivat tuona hetkenä.
Viikonloppuna juoksin ensimmäiset kotimaan kisani, häviten muun muassa 2 vuotta nuoremmalle. Omasta mielestäni menin ihan hyvin, mutta jos kerran häviän nuoremmalle! Ei herran jestas, kuinka selviän tästäkään.. Tämä päivä alkoi ajatuksella "nyt hallinta takaisin!" jo heti herätessäni. Ajattelin pitkää lenkkiä koirani kanssa ja kaikkea muuta mukavaa urheilua keväisessa ilmassa. Mutta mitä sainkaan kun avasin verhot? LUNTA! Lunta, lunta ja vielä kerran lunta! Sitä oli hurjasti, hurjasti liikaa. Ja siitä päivä kääntyikin ahmimiseksi ja jumittamiseksi. Onneksi sain edes nyt tultua kirjoittamaan, jotain edes tehtynä. Pitäisi lukea erääseen uusintakokeeseen, joka on reilun viikon päästä mutten saa aikaiseksi millään. Haluaisin taas vain hautautua peittojen alle ja nukkua päivien ohi, lopulta nukkua koko vuoden ohi, ja toivoa, että olisin herätessäni laiha. Jollen, niin antaa sitten kaiken samantien olla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
