Olen yksinäinen. Ymmärsin taas kerran kuinka yksin olen ja kuinka säälittävää se on. Onhan minulla maailman ihanin poikaystävä (mutta suhdetta häiritsee minun osaltani katkeruus Mieheen) ja aivan ihana koira, jota parempaa on vaikea toivoa. Mikä puuttuu? Ystävät! Onhan minulla yksi hyvä ystävä, mutta hän asuu toisessa kaupungissa, jonka vuoksi emme näe kuin reeneissä. Sekin tässä vain haittaa, että reeneissä käyminen on alkanut olla ahdistavaa. Muut tytöt ovat laihoja ja kauniita.. Ja he ovat tiputtaneet minut porukasta. Syitä siihen en ala tässä erittelemään. Eli se siitäkin toivosta.haluan sellaisia ystäviä kuin muillakin on! he ovat yhdessä usein, tekevät kaikkea yhdessä, puhuvat kaikesta.. Ottavat yhdessä hienoja kuvia ja käyvät shoppaamassa. Ja käyvät kävelemässä (oikeasti, loppu viimein se on välillä raskasta kävellä aina koiran kanssa kaksin tuntien lenkkejä). Olisi ihana jos saisin ystävän, jonka kanssa voisin käydä kävelyillä, juoksemassa, uimassa, pelaamassa ja vaikka missä. Yhdessä laihduttaminen olisi helpompaa.
Masentaa, en voi muuta sanoa. Kiitos syömishäiriö, kiitos vain kun olet ajanut ystäväni pois.
6 kommenttia:
niin siinä surullista kyllä usein käy, sairaus ajaa ystävät pois.
minulta ajoi parhaan ystävän, vanhemmat sekä tärkeät kummit.
onneksi muutama jäi ja sairaalasta tuli jokunen lisää. ettei jäänyt ihan yksin. vaikka siltä välillä tuntuukin.
Voi kiitos, tommosta kommenttia on aina superkiva kuulla! Vaikka hyvä jos ollaan edes puolessa välissä vielä :/
Ja voin niin samastua sun tunteisiin tosta yksinäisyydestä. Tuntuu ettei oo kenellekään jolle soittaa eikä ketään jonka kanssa mennä vaikka salille. Vaikka mitä mä valitan, onhan mullakin tuo mies tuossa ja pari rakasta kissaa... Eihän ne kuitenkaan tyttöjä korvaa.
tosi hyvin oot kirjoittanut tohon profiiliisi.
Olen vain 155,5 pätkä en siis todellakaan pitkä.
kuulostaa se minunkin korvaani pieneltä, enkä tajua miksi se laski..ehkä minä olen mieleltäni sh mutta ruumiltani normaali..
voimia<3
voi minäkin tahdon tuollaisen ystävän. Koiran kanssa lenkkeily on toisinaan todella puuduttavaa ja maistuu puulta.
niin samoja tunteita itelläni ettet voi edes uskoa. multa ei löydy yhtään ystävää jolle voisin puhua syömishäiriöstäni, jolta voisin pyytää apua, joka osaisi auttaa vaikeina hetkinä. kun ei kukaan ymmärrä. ;s
Itsekin haluaisin laihduttaa yhdessä jonkun kanssa, käydä vaikka reippailla kävelyillä tai uimassa, kuntosalilla, pelaamassa... Joku, joka tietäisi ahmimiskohtauksistani ja ymmärtäisi. Harmi, että asut Tampereella (stalkkasin kirjoituksistasi, heh), muuten ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi koiranlenkitysseuraksi.
Lähetä kommentti