droplet

Päätin muuttaa blogin nimen ja samalla kunnostautua itse kirjoittamisessa. Muutaman viikon ahmiminen nosti painon 68 kilosta takaisin 73... Voitte arvata sitä masennusta. Toinen itsemurha yritys oli äärettömän lähellä, johtuen osaltaan myös urheilumatkasta ja sen tuomista vitutuksista. Tämä nykyinen mieheni onneksi auttoi hetken yli ja selvisin. Mutta täytyy sanoa että alhaalla kävin. Itkin kaksi päivää putkeen ja olo oli maailman tuskaisin. Ja täydellisen henkisen romahduksen takia myös fysiikka petti ja olenkin nyt sitten kipeä. Onneksi nyt muutaman päivän aikana olen saanut painon 72 kiloon.

Ja entäpäs oksentaminen. Olin kutakuinkin 3 kuukautta oksentamatta. Aika hienoa eikö? No ei, ahmin silloin kuitenkin. Nyt kuitenkin oksentaminen on tulossa takaisin. olen oksentanut muutaman kerran tässä lähekkäin, enkä näe mieltä lopettaa ahmimisen iskiessä. Harmittavaa siinä on vain se, että se romauttaa yleiskuntoa ja heikentää näin (urheilu)suoritusta.

Ja vielä Miehestä.. Olen nähnyt hänestä unta nyt jo parina yönä. Eikä se ole kivaa! Viime yönä mies tuli tapaamaan minua ja kertoi kuinka haluaisi että antaisin hänelle anteeksi ja palaisimme yhteen. Inhottavin kohta olikin nyt se, että jouduin taistelemaan itseni kanssa. Ilahduin suuresti tästä ja olin aivan onnessani. MIES haluaa minut takaisin! Hänen palvova katseensa ja kaikki.. Se sekoitti minut. Mutta sitten mieleeni palasi nykyinen mieheni. Hän on ihana täydellinen ja hyvännäköinenkin (joskaan ei yhtä lihaksikas ja hyvinpukeutuva kuin Mies, mutta luonteeltaan aivan toista maata! Hän kertoo rakastavansa ja haluaa olla koko ajan lähelläni ja koskettaa). Enkä halua pettää häntä. Ikinä. Haluan vain elää hänen kanssaan, sillä rakastan häntä suunnattomasti, eikä kukaan koskaan ole ollut yhtä ihana ja täydellinen ja kiltti minua kohtaan. Silti Mies kummittelee.. Ilmeisesti en pääse siitä ylitse ennen kuin pääsen sanomaan hänelle muutaman valitun asian. Ja sen voin tehdä vasta kun olen laiha.. Ja taas otettiin laihtumisessa takapakkia, eli jeejee, kaikki lykkääntyy. Voi hitto.

Toinen mikä minua on harmittanut (oikeastaan todella paljon enemmänkin kuin harmittanut) ovat ystävät. Olen hukannut heidät. Syömishäiriön myötä olen karkottanut puolet ystävistäni ja melkein kaikki kaverini. Nyt tunnen itseni yksinäiseksi, suunnattoman yksinäiseksi. Erityisesti sen jälkeen kun eve lopetti yhteydenpidon. Siitä olen sanoinkuvaamattoman surullinen. En tiedä mikä hänelle tuli, mutta enää hän ei vastaa soittoihin, puheluihin, eikä ovella käydessäni avaa ovea. Mitä voin enää yrittää?

Olisi ihana saada läheltä lisää ystäviä, jotka ymmärtäisivät, joiden kanssa voisi puhua ja joiden kanssa voisi tehdä kaikkea mukavaa yhdessä. Ja bonusta olisi lenkkiseura. Myös ihan ulkoiluseura olisi mahtavaa, esimerkiksi koiran kävelytykseen juttukaveriksi.


Onko Tampereella ketään, joka kaipaisi samaa?