Anteeksi.

Anteeksi. Anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Olen ollut poissa pitkään, liian pitkään. Kerron teidät tilanteen tasalle:

Olen päässyt jo psykiatrille asti. Hänen kanssaan neuvottelimme viime perjantaina ensimmäistä kertaa hoitoni aloittamisesta. Hän oli muuten samaa mieltä siitä asiasta, ettei minun ole hyvä olla kotona, että olisi parempi jos voisin asua muualla (kerron ehkä lopussa tai toisessa kirjoituksessa ahdistuksesta, joka minut kotona valtaa). Hän mietti tilannettani ja pohti jos alkaisimme toimia Dr. Christopher Fairburin Overcoming Binge Eating -kirjan hoitosuunnitelman mukaan. Ja saisin lääkkeet. Voi sitä taikasanaa! Lääkkeet. Eikö kuulostakin hienolta? Jotain, joka oikeasti toimisi, oikeasti vaikuttaisi, jotain, joka ei olisi kiinni minusta itsestäni. Ongelmanihan ei oikeastaan ole oksentaminen. Voisin lopettaa sen koska tahansa, ei se ole minulle välttämätöntä (olenkin ollut nyt n. 1,5kk oksentaen vain kerran koko aikana). Se on vain niin etten pysty olemaan ahmimatta. Oikea ongelmani on siis BED. Oksensin ja oksennan vain ja ainoastaan siksi, että koen itseni huonommaksi ihmiseksi silloin kun olen ahminut, mutten oksentanut, kuin jos ahmin ja oksennan. Mutta aina sitä ei vain jaksa, sillä fysiikkaa rupeaa pettämään, siksi oikeastaan olen sitä nyt lopettanutkin. Ja jotenkin minua alkoi inhottaa itseni, kun oksentamisen jälkeen halusin vain ahmia uudestaan. Sehän tulee kalliiksikin! Ja vanhemmat huomaavat kun sellaisella syötöllä ruokaa katoaa.

Ne jotka eivät ole koskaan tuosta ihmeellisestä kirjasta kuulleetkaan, niin kirja on amerikkalaisen sedän kirjoittama, suunnattu collegessa opiskeleville tytöille itseparannusoppaaksi ja parantumissuunnitelma etenee askelittain (step 1, step 2..). Ohjelma oli mielestäni muuten ihan hyvä, mutta yksi kohta sai minut suuren inhon tunteen valtaan. "Stop dieting!" EN IKINÄ! En varmasti lopeta laihduttamista, sillä haluan päästä ihannepainooni (57kg). Vain silloin pääsen takaisin onneen, joka minulla silloin oli. Haluan vain tuohon 57 kiloon, en sen vähempään, se riittää. Haluan vain päästä niihin ihaniin mittoihin, jotta voin hyväksyä itseni ja saada ystäviä. Nyt häädän ihmiset ympäriltäni, enkä pysty olemaan kauniiden naisten seurassa. Tunnen itseni niin huonoksi, en vain kestä sitä. Ymmärrätte varmaan tämän tekevän ystävien pitämisen ja ystävystymisen vaikeaksi.

Painoin pahimmillani sen 75 kiloa. Laihduin parhaimmillani 68.8 kiloon. Ensin en sitä sen kummemmin huomannut, ei kuusi kiloa tuntunut näkyvän, mutta vaatteet kertoivat totuuden. Farkut mahtuivat paremmin päälle ja tuntuivat huomattavasti mukavammilta, myös muut vaatteet tuntuivat ja näyttivät paremmilta. Mutta, kuten syömishäiriössä yleensä, en todellakaan ole pystynyt jatkamaan laihtumistani suoraviivaisesti. Minulla on jaksoja jolloin syön hyvin ja elämä on ihanaa, mutta sitten toisaalta on niitä vaiheita jolloin vain ahmin, itken ja haluan tappaa itseni (viiltelyn olen jättänyt, sillä kesällä sitä on hankala peitellä). Viimeisimmän ahmimisputken jälkeen painoni oli 71.3kg. Sitten söin päivän kunnolla: 70.6kg. Tällä hetkellä en painoani tiedä, koska lähdin kotoa Jyväskylään poikaystäväni mukana asumaan muutamaksi viikoksi. Teen täällä samalla myös töitä. Oikein syöminen tuntuu myös helpommalta ja olenkin muutaman päivän syönyt taas kivasti. Harmittaa vain kovasti, ettei täällä ole vaakaa. En voi millään tietää paljonko painan. Käyn kuitenkin seuraavana viikonloppuna kotona hakemassa rullaluistimet ja ihanan koirani! Että jotakin voi olla näin kova ikävä (poikaystävän lisäksi)! Ja samlla pääsen käymään vaa'alla katsomassa konkreettisia tuloksia.

Nyt kuitenkin olen luottavaisilla mielillä painonpudotuksen suhteen ja yritän syödä riittävästi (n. 1500kcal/päivä), mutta täällä en laske kaloreita kovin tarkkaan. Syön vähän sen mukaan kuinka rankkoja reenejä ohjelmassa on. Koetan myös kirjoittaa useammin, tästä kirjoituksesta tuli aika hajanainen, mutta yrittäkää saada selvää. Toivottavasti kuulen kaikista teistä ihanista lukijoista taas, on todella mukavaa saada kommentteja!