Up and down, round and round.

Jotain mihin itse en pysty. Kauneus.


En taaskaan ole kirjoittanut hetkeen, pahoittelen. Kirjoitustauot johtuvat useimmiten huonosti menneestä ajanjaksosta, niin tälläkin kertaa.

Olin taivaissani, olin lenkillä ja juoksu kulki kuin unelma. Suorastaan lensin, en ole koskaan päässyt niin lujaa. Juoksin Miehen talon ohi. Näin hänet ikkunasta, hän istui koneellaan. Päätin juosta mäen takaisin ylös, jotta voisin nähdä hänet vielä toisen kerran, ihan vaikka vain nopeasti.. Otin vedon mäkeen, jonka päällä käännyin ympäri ja lähdin rullaamaan alaspäin. Katsoin miehen ikkunaan, mutta näinkin kolme ihmistä hänen parvekkeellaan, yhden oli pakko olla Mies! Hidastin, näin kuinka hän kääntyi katsomaan minuun päin, käänsin katseeni takaisin tiehen ja kiristin hieman vauhtia, juosten samalla kuitenkin helpon oloisesti ja rennosti. Tunsin itseni niin eläväksi, olinhan laihtunutkin, tunsin itseni kauniiksi hetkellisesti.. Kuvittelin mielessäni mitä Mies mahtoi puhua ystäviensä kanssa, mainitsiko hän edes heille kuka juoksi juuri talon ohitse (seurustellessamme hän ei ollut kertonut edes kenellekkään ystävistään seurustelevansa), entä mitä hän itse mahtoi ajatella! Kysymykset pyörivät päässäni, mutta tyydyin siihen etten saisi niihin vastausta, olin silti äärimmäisen tyytyväinen, hän oli nähnyt minut, minä oli reenaamassa, eli sain aikaiseksi jotain jota hän ei minun uskonut pystyvän.

Mutta sitten.. Tuli 3. päivä. En ymmärtänyt miksi minua himotti niin suuresti ahmia, yritin kieltäytyä siltä, mutta lopulta kuitenkin ahmin. Illalla vasta ymmärsin, että oli kamala, 3. päivä. En ollut valmistautunut siihen, en selvinnyt siitä. Hienot lukemat vaa'assa katosivat, ei enää 70 kiloa, vaan enemmän, ainakin norsun verran. Alkoi taas masentaa. Kevyt ja tyytyväinen fiilis katosi kuin tuhka tuuleen, tilalle tuli epätoivoinen itku, masennus ja viiltely. Yhtenä iltana istuin vain useita tunteja huoneessani itkemässä kuunnellen musiikkia ja viiltäessäni toista kättäni auki, anteeksi jos kuulostan naurettavalta ja teiniltä, oli vain saatava edes hetkellistä helpotusta pahaan oloon. Kipu ja veren näkeminen jotenkin omalla sairaalla tavallaan rauhoittavat. Sillä hetkellä halusin todella vain kuolla. Tuntui ettei apua saa mistään, sitä ei ole, mitään ei enää tule, minua varten ei ole enää mitään, koska en saa olla enää laiha. Tässä kohdassa täytyy kiittää eveä, hänen vistinsä auttoivat tuona hetkenä.

Viikonloppuna juoksin ensimmäiset kotimaan kisani, häviten muun muassa 2 vuotta nuoremmalle. Omasta mielestäni menin ihan hyvin, mutta jos kerran häviän nuoremmalle! Ei herran jestas, kuinka selviän tästäkään.. Tämä päivä alkoi ajatuksella "nyt hallinta takaisin!" jo heti herätessäni. Ajattelin pitkää lenkkiä koirani kanssa ja kaikkea muuta mukavaa urheilua keväisessa ilmassa. Mutta mitä sainkaan kun avasin verhot? LUNTA! Lunta, lunta ja vielä kerran lunta! Sitä oli hurjasti, hurjasti liikaa. Ja siitä päivä kääntyikin ahmimiseksi ja jumittamiseksi. Onneksi sain edes nyt tultua kirjoittamaan, jotain edes tehtynä. Pitäisi lukea erääseen uusintakokeeseen, joka on reilun viikon päästä mutten saa aikaiseksi millään. Haluaisin taas vain hautautua peittojen alle ja nukkua päivien ohi, lopulta nukkua koko vuoden ohi, ja toivoa, että olisin herätessäni laiha. Jollen, niin antaa sitten kaiken samantien olla.